Minun yhteyteni DDR:ään alkoivat 1970-luvun loppupuolella – Suomen ja DDR:n valtioiden välisen yhteistyön tiimoilta. DDR oli tuolloin juuri tunnustanut Bauhausin historian ja jatkanut sen toimintaa. Tässä artikkelissa käsittelen Bauhausia DDR-aikana.
Kerron tarkemmin myös muutamasta tuon ajan DDR:läisestä vaikuttajasta. Kaksi heistä on tämän artikkelin pääkuvassa: keskellä Konrad Püschel ja oikealla Bernd Grönwald. Vasemmalla on Bauhausissa DDR-aikana tapaamani, tuolloin Länsi-Saksassa asunut kuvataiteilija Georg Muche.
Artikkelissa Bauhaus 1 kerroin, että DDR-aika jäi todella vähiin tai unohduksiin Bauhausin 100-vuotisjuhlinnassa. Juhlavuoden jälkeen löysin onneksi vihdoin analyysia DDR-ajasta.
Sain käsiini professori Philipp Oswaltin kaksi kirjaa, “Hannes Meyers neue Bauhauslehre von Dessau nach Mexiko” (2019) ja “Marke Bauhaus” (2020). Oswalt oli vuosina 2009-2014 Bauhaus Dessau -säätiön johtajana. Nyt hän on arkkitehtuurin professorina Kasselin yliopistossa.
Oswaltin kirjoista sain tiedon Berliinissä toimivasta Hermann Henselmann -säätiöstä. Sen julkaisut käsittelevät ennen muuta menneisyyden ja nykyisyyden sosiaalisia ja kulttuurisia vaikutuksia rakentamiseen.
Hermann Henselmann -säätiön vuosien 2018-19 julkaisuista löysin kolme kiinnostavaa artikkelia Bauhausista DDR-aikana.
- ”Epämiellyttävä perintö: Bauhaus ja DDR” (Unbequemes Erbe: Bauhaus und DDR / Henselmann #1 Zeitung | 2018).
- Vuonna 2019 Harald Kegler kirjoitti artikkelin “Wende Bauhaus – Zwischen Musealisierung und aufbrüchen” (Bauhaus ja Saksojen yhdistyminen – museoinnista uusiin avauksiin).
- Samasta julkaisusta löytyy Wofgang Thönerin artikkeli “Das Bauhaus und die DDR”. (Henselmann #3, 2019-2).
Olen saanut näistä kirjoituksista apua tämän artikkelin kirjoittamiseen. Saksankieliset artikkelit ovat halukkaiden saatavana säätiön sivuilta tilaten.
Dessau ja Hubert Hoffmann
Aloitetaan ajasta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Bauhausin henki, ja myös osa sen kannattajista, olivat edelleen elossa, Saksassakin.
Katsotaan tarkemmin, mitä tapahtui Dessaun kaupungissa, jossa Bauhaus oli toiminut vuoteen 1932. Lähteinäni ovat Dorothea Götzen väitöskirja “Dessau im Aufbau” (2009, Berliinin teknillinen yliopisto) sekä Henselmann-säätiön kaupunkipoliittiset raportit.
Huhtikuussa 1945 amerikkalaiset miehitysjoukot nimittivät Dessaun paikallishallintoon henkilöitä, joita natsimenneisyys ei rasittanut. Jo kesällä miehittäjät vaihtuivat kuitenkin venäläisiin, voittajavaltioiden keskinäisten sopimusten mukaisesti. Neuvostoliittolaiset vaihtoivat kaupungin virkoihin heille sopivat henkilöt.
Dessaussa oli vuodesta 1936 toiminut Junkers-tehdas, joka kuului lentokoneteollisuuden maailman kärkeen. Junkersin kirjasto sisälsi tietoa muun muassa tuolloin täysin uusien raketti- ja avaruusalusten suunnittelusta. Ennen vallan siirtymistä neuvostomiehittäjille amerikkalaiset ehtivät ottaa mukaansa tuon kirjaston. Jo vuonna 1946 V-2-raketin kehittäjä Wernher von Braun ja satakunta hänen alaistaan saksalaista tiedemiestä siirrettiin salaisen palvelun operaatiolla USA:aan.
Venäläisille jäivät kuitenkin Junkers-tehtaat koneineen – tosin pahasti pommitettuina. Koneet purettiin viimeistä yksityiskohtaa myöten ja kuljetettiin Neuvostoliittoon. Sinne vietiin myös koko koneita käyttänyt henkilökunta perheineen. Heidät palautettiin vasta 1950-luvun alussa takaisin kotimaahansa.
Aivan neuvostomiehityksen alkuaikoina Bauhaus-koulu oli vähällä palata henkiin. Venäläisten kaupunginkomendantin kulttuurisihteeri tunsi kirjailija Vladimir Majakovskin ja Vesninin arkkitehtiveljeksiä. Hän arvosti myös Moskovan Vhutemas-koulua, joka oli yksi modernismin alkuunpanijoista. Niinpä entiset bauhauslaiset saattoivat perustaa ”suunnitteluyhteisön” ja järjestää Bauhaus-näyttelyn Dessaussa vuonna 1946.
Dessaun kaupunkisuunnittelun vetovastuussa oli vuoden 1945 lopusta alkaen Hubert Hoffmann, joka oli saanut Bauhausissa oppinsa. Hoffmann kirjoitti:
”Taide ja elämä on taas yhdistettävä, mutta ei vanhan Bauhausin toimintaa jatkaen, vaan rakentamalla uusi Bauhaus, jonka keskeinen kehittämiskohde on koko ympäristömme!”
Seuraavissa kuvissa on Hoffmannin Dessau-suunnitelmia. Ensin Hoffmannin luonnos tavoitteista vuodelta 1947. Toisessa nähdään yksilöidympiä tavoitteita.
Hubert Hoffmannilla oli kauaskantoinen vaikutus Bauhausin myöhempään kohtaloon. 1940-luvun loppupuolella Hoffmann teki Dessaun pormestari Fritz Hessen alaisena töitä, jotta Bauhaus saataisiin elvytettyä ja vaurioituneet rakennukset korjattua.
SED-puolue tuomitsi Bauhausin elitistisenä
DDR valtiona syntyi vuonna 1949. Stalinismin kaikelle uudelle vihamielinen ote alkoi kiristyä. Kaikki Bauhausiin viittaava toiminta kiellettiin. Hoffmann uhattiin vangita, koska hän oli ollut natsihallinnon palveluksessa, mutta hän ehti paeta Länsi-Berliiniin.
DDR:n poliittinen johto päätti vuonna 1951, että Bauhausia ei tunnusteta eikä sallita. Sinänsä se kuitenkin piti arkkitehtuuria ideologiansa hyvänä ilmentäjänä ja “uuden ihmisen” kasvattamiseen sopivana – yksi esimerkki tästä oli Itä-Berliinin paraatikatu Stalinallee.
Tuon kadun alkuperäinen nimi oli Grosser Frankfurter Strasse. Vuonna 1949 DDR:n hallinto nimesi sen Stalinalleeksi Josef Stalinin 70-vuotisjuhlan kunniaksi. Sille rakennettiin työläisten vuokra-palatseja sosialistisen Stalin-klassismin tyyliin.
Vuonna 1953 rakennustyömaalla oli lakko, joka laajeni kansannousuksi. Se jouduttiin kukistamaan asevoimin ja Neuvostoliiton tuella.
Vuonna 1956 Nikita Hrustsov tuomitsi Stalinin teot, minkä seurauksena katu sai vuonna 1961 uuden nimen Karl-Marx-Allee.
Bauhausin toinen johtaja Hannes Meyer oli suunnitellut vuosina 1928-30 valmistuneen ammattiliittojen koulun Bernauhun Berliinin lähelle. DDR:ää hallitsevan puolueen SED:n pääsihteeri Walter Ulbricht arvosteli 1950-luvulla tätä koulurakennusta kosmopoliittiseksi, kansanvastaiseksi rakentamiseksi, joka voisi yhtä hyvin sijaita USA:ssa.
Ilmapiiri muuttuu Bauhausille suopeammaksi
1950-luvulla DDR koki suuria talousvaikeuksia ja vuonna 1954 Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšov piti puheen, jossa hän irtisanoutui Stalinin ajan arkkitehtuurin tavoitteista, sen koristelusta ja esteettisestä hienostelusta. Rakentamisen periaatteet muuttuivat.
Vuodesta 1961 alkaen DDR:n uusi systemaattinen kansantalouden suunnittelu ja sen johto vaikuttivat myös rakennusalaan. Tämä johti teollisen elementtirakentamisen kauteen. Samoihin aikoihin Teollisen muotoilun keskus julkaisi käännöksiä venäläisen modernismin alkuajan teksteistä. Näin 1920-luvun alku ja Bauhaus olivat taas esillä.
Näillä eväillä DDR-hallinto lähti sitten vuonna 1971 vastaamaan asuntopulan haasteisiin. Se tehtiin kuitenkin hyvin jäykkien paikallisten normien ohjaamana, eikä niissä ollut jälkeäkään modernismin alkuajoista.
Bauhaus-vaikuttaja Konrad Püschel
Yksi niistä, joita ilman Bauhausia ei DDR:ssä olisi, on arkkitehti Konrad Püschel. Hänen merkityksensä on kuvattu osuvasti Wolfgang Thönerin artikkelissa “Rezeption Ost – unbequemes Erbe Bauhaus und DDR” (Vastaanotto idässä – Bauhaus DDR:ssä ja sen hankala perintö – artikkeli julkaisiin “Henselmann 2018 -1 Bauhaus Vorschau 100” lehdessä). Suomensin soveltaen otteen artikkelista:
Weimarin arkkitehtuurin ja rakentamisen korkeakoulussa (HAB) aloitettiin 1970-luvun alussa rakennushistorian puitteissa keskustelut ajankohtaisista suunnittelun, muotoilun ja kulttuurin kysymyksistä. Vuoteen 1976 asti tämän toiminnan keskeinen vaikuttaja ja verkostojen luoja oli arkkitehti Konrad Püschel. Toiminnan lähtökohtana olivat Hannes Meyerin tavoitteet.
Püschel oli opiskellut kaikkien kolmen Bauhausin johtajan aikana vuosina 1926 – 1930. Hän kuului niihin arkkitehteihin, jotka 1930-luvulla lähteneet Hannes Meyerin tavoin Neuvostoliittoon muutamaksi vuodeksi.
Vuonna 1948 Konrad Püschel sai dosentuurin Weimarin arkkitehtuurin ja rakentamisen korkeakoulussa. Vaikka Bauhaus kiellettiin täydellisesti DDR:n alkuaikoina, Püschel saattoi kertoa kokemuksistaan ja keskustella niistä avoimesti kiinnostuneiden opiskelijoiden kanssa.
Püschel piti yhteyttä entisiin Bauhaus-kollegoihinsa eri puolilta. Püschelin suurena ansiona on, että hän sai korkeakoulunsa professori Bernd Grönwaldin todella kiinnostumaan Bauhaus-kysymyksistä. Grönwald kehitti historiallisen kiinnostavuuden ylittäviä strategioita ja nosti Bauhaus-kysymykset ajankohtaisiksi. Hän osasi käyttää poliittista osaamistaan ja suhteitaan Bauhausin edistämiseksi.
Näin DDR:n hallitus saatiin jo vuonna 1975 hyväksymään Gropiuksen suunnitteleman Dessaun Bauhaus-rakennuksen restauroinnin rahoitus ja logistiikka. Jo tätä ennen Weimariin oli perustettu “Pysyvä DDR:n rakennustutkimuksen työryhmä”. Siihen kutsuttiin Püschelin ja Grönwaldin lisäksi muita Weimarin korkeakoulun professoreita ja opettajia, kuten Christian Schädlich.
Samoihin aikoihin syntyi verkosto, johon kuului entisiä bauhauslaisia niin lännestä kuin idästäkin, esimerkiksi tekstiilitaiteilija Lena Meyer-Bergner, arkkitehti Max Bill, taidemaalari Georg Muche ja arkkitehti Richard Paulick. Lokakuussa 1976 pidettiin sitten Weimarissa ensimmäinen kansainvälinen Bauhaus-Kolloquium-konferenssi.
Palaan näihin Kolloquium-konferensseihin hetken päästä.
Suomen ja DDR:n välinen TTT-yhteistyö
Nyt takaisin 1970-luvulle ja myös Suomen rooliin.
Ensin nuoremmille lukijoille selvennys lyhenteestä TTT: Suomi teki pääosin 1970-luvuilla joidenkin sosialististen maiden kanssa sopimuksia yhteistyöstä tieteen, tekniikan ja talouden aloilla, mistä lyhenne TTT. Joskus puhuttiin lyhyemmin TT-yhteistyöstä (tiede ja tekniikka).
DDR:n kanssa Suomi sopi tällaisesta yhteistyöstä 1970-luvun alussa.
Minun osuuteni TTT-yhteistyössä alkoi varsinaisesti symposiumista ”Asuminen tänään ja huomenna” (saks. Wohnen heute und morgen). Se pidettiin vuonna 1979 Weimarissa. Tämän suomalais-saksalaisen symposiumin valmistelut aloitettiin jo vuonna 1977. Symposiumin alullepanijoita olivat DDR:n viranomainen AIF (Amt für industrielle Formgebung) ja Suomen Ornamo, jonka pyynnöstä ympäristöministeriö ja myös arkkitehtiliitto Safa tulivat mukaan.
Symposium järjestettiin Weimarin HAB-korkeakoulussa, mutta ohjelmaan liittyi myös hyvin valmisteltu tutustumisretki lähikaupunkeihin ja päivä Bauhaus Dessaussa. Niistä kertoo seuraava kuvieni sarja.
Säilynyttä ja kunnostettua kaupunkiperinnettä kolmesta kohteesta:
En vielä tuossa vaiheessa hahmottanut, että kyse oli TTT-yhteistyöstä. Se selvisi minulle vasta vähitellen. Vuonna 1983 olin Weimarissa 3. kansainvälisessä Bauhaus-konferenssissa. Samana vuonna pidettiin Ostravassa kokous, jossa taloudellista yhteistyötä lännen kanssa tehneiden sosialistimaiden (ns. RGW-maiden) rakennusministerit käsittelivät meidän suomalaisen työryhmämme työhön liittyviä kysymyksiä. Suomen olisi pitänyt lähettää paikalle rakennusministeri. Koska sellaista ei Suomella ollut, minut lähetettiin paikalle seuraajaksi – diplomaattipassilla ja tulkin kanssa. Tässä kohtaa minulle alkoi olla selvää, että olin mukana TTT-yhteistyössä. Yhteistyö oli usein virallista ja melko byrokraattista.
TTT-sopimuksista ja niiden periaatteista päättivät aina politiikan korkeimmat tahot. On hämmästyttävää, että DDR:n ja Suomen välisestä TTT-yhteistyöstä ei enää löydy juurikaan tietoja tai valokuvia – edes Suomen ulkoministeriön arkistoista! Olen onneksi säästänyt noilta ajoilta joitakin valokuvia.
Minulla on myös tekstikopioita tapahtumista, muun muassa Suomen pääministerin Kalevi Sorsan vuoden 1985 valtiovierailusta Saksan demokraattiseen tasavaltaan.
Sanoisin, että TTT-yhteistyö syntyi pääosin kahdesta syystä. Ensinnäkin, DDR:n hallinto oli vuonna 1971 tehnyt päätöksen maan asuntopulan poistamisesta vuoteen 1990 mennessä. Toiseksi, Suomessa kaupungistuminen ja sen tuoma asuntopula oli synnyttänyt vahvan betonielementtiteollisuuden. Erityisesti tuon ajan suuryritys Partek osasi hoitaa suhteitaan Suomen valtiojohtoon edistääkseen vientiä. DDR:llä oli kuitenkin suuria vaikeuksia saada yhdistettyä hyvin jäykät suunnittelunorminsa ja tuotantolaitosten mahdollistama monipuolisuus ja joustavuus.
Bauhaus-vaikuttaja Bernd Grönwald
Tutustuin DDR:läiseen arkkitehti Bernd Grönwaldiin Dessaussa vuonna 1977. Olimme valmistelemassa jo mainittua “Asuminen tänään ja huomenna” -symposiumia.
Yllä ensimmäinen kuva on vuodelta 1979. Bernd Grönwald kertoo HAB Weimarissa Georg Muchelle kunniatohtorin arvon myöntämisperusteet. Toinen kuva on vuodelta 1984. Kuuntelemme, kun Grönwald avaa kolmannnen Hannes-Meyer suunnitteluseminaarin Dessau Bauhausin luentosalissa. Eturivissä istuu parrakas Eero Valjakka, jonka takaa pilkottaa Jaakko Laapotti. Eeron oikealla puolella on tuolloin väitöskirjaa kirjoittanut Iris Reuter. Hän on nyt Saksan Bremerin kaupungin maankäytöstä ja suunnittelusta vastaava kaupunginjohtaja.
Vuosien saatossa Grönwaldista ja minusta tuli hyvät ystävät. Bernd Grönwald vieraili yhteistyömme aikana muutamia kertoja Suomessa. Grönwaldista löytyy tietoa enimmäkseen vain saksaksi, joten käyn nyt hänen elämäänsä ja rooliaan Bauhausissa tarkemmin läpi.
Bernd Grönwald vaikutti ratkaisevasti Bauhausin kohtaloon 1970- ja 80-luvuilla. Hänen panostaan Bauhausin säilymiseen ei kuitenkaan juhlavuonna juuri muistettu. Ainoa löytämäni poikkeus oli toimittaja Marietta Schwarzin 50-minuuttinen radio-ohjelma ”Weimar: Der Mann mit dem Schlüssel” (suom. Weimar: Mies ja avain / Deutschlandfunk 8.3.2019). Sain siitä tietoa ja vahvistusta käsityksilleni Grönwaldin vaiheista.
Saksankielinen radio-ohjelma “Weimar: Mies ja avain” (myös käsikirjoitus).
Grönwald opettajana Weimarissa
Arkkitehtuuria opiskellut Bernd Grönwald valmistui vuonna 1971 tekniikan tohtoriksi. Hän sai opetusoikeuden Weimarin HAB-korkeakouluun (Hochschule für Architektur und Bauen) arkkitehtuurin teorian ja historian laitokselle. Vuodesta 1973 alkaen hän ideoi ja johti tutkimushankkeita Bauhausista ja modernismista. Niillä oli ratkaiseva merkitys Bauhaus- ymmärryksen muodostumiseen DDR:ssä.
Grönwaldin työ Bauhausin hyväksi alkoi jo 1970-luvun alkuvuosina. Tuolloin Bauhausin uudelleen avaamista vastustivat lähes kaikki: DDR:n rakennusala, ammatti- ja korkeakoululaitos, kulttuurin keskeiset toimijat sekä DDR:n teollisen muotoilun virasto AIF.
Tämä ei ollut uutta: DDR:n hallitushan oli jo 1950-luvulla tehnyt päätöksen Bauhausin mitätöimisestä kapitalistisena hapatuksena.
Grönwaldin aloitteesta lähti käyntiin intensiivinen julkisuustyö Bauhausin puolesta. Grönwald piti lukuisia luentoja Bauhausin edistyksellisestä perinnöstä.
Grönwald perheineen asui Bauhausin ensimmäisessä mallitalossa, jonka Georg Muche suunnitteli vuonna 1923. Pääsin usein viettämään unohtumattomia hetkiä tässä yhdessä modernismin alkukodeista – vuonna 1983 jopa itse Muchen esitellessä taloaan. Kerroin tästä ja talosta tarkemmin artikkelissa Bauhaus 2. Palaan Mucheen vielä artikkelissa Bauhaus 4.
Grönwald kunnosti mallitalon suurelta osin omana työnään. Hän laati myös ohjeet entisöidyn mallitalon huollosta.
Grönwald avasi vuonna 1973 koetalokotiinsa olohuoneeseen pienen pysyvän Bauhaus-näyttelyn, vuonna 1923 järjestetyn ensimmäisen Bauhaus-näyttelyn muistoksi.
DDR:n johto tunnustaa Bauhausin
Grönwaldin johdolla tehty työ vaikutti lopulta. Keväällä 1976 DDR:n johto perui 1950-luvun päätöksen: Se tunnusti Bauhausin sen perintöä kunnioittaen ja teki tutkimustyöhön viitaten päätöksen Bauhausin avaamisesta uudelleen. Asia käsiteltiin ensin DDR:n Keskuskomitean sihteeristössä ja sitten ministerineuvostossa.
Jo aiemmin valtion johto oli vahvistanut rahoituksen Gropiuksen Bauhaus-rakennuksen restaurointiin.
Kansallissosialistit olivat tehneet päärakennuksesta näköisensä eli muuranneet sen lasiseinät näkymättömiksi, kattaneet talon taitetulla harjakatolla sekä hävittäneet Gropiuksen piirustukset. Kunnostustyö jouduttiin tekemään joidenkin säilyneiden detaljien ja suureksi osaksi valokuvien perusteella.
Työtä vaikeutti myös se, ettei DDR:llä ollut käytettävissään kovin laadukkaita rakennusmateriaaleja ja -tarvikkeita, toisin kuin lännessä. Entisöinti vei lähes vuosikymmenen.
Dessaun kunnostetun Bauhaus-rakennuksen avajaiset pidettiin vuoden 1986 lopulla. Bauhaus avautui tuolloin nimellä WKZ (Wissenschaftlich-Kulturelles Zentrum), Dessau Bauhausin tieteellis-kulttuurinen keskus.
Dessaun ja Weimarin kansainväliset seminaarit
Jo vuoden 1976 syksyllä järjestettiin ensimmäinen kansainvälinen Bauhaus-Kolloquium eli tieteellinen keskustelutilaisuus Weimarissa.
Nämä Weimarin Bauhaus-kollokviot ovat jatkuneet tähän päivään asti, muutaman vuoden välein. Grönwald oli mukana alusta asti aina vuoteen 1989. Bauhaus-kollokvioiden järjestäjänä on nykyään Wermarin Bauhaus-yliopiston (entinen HAB) tiedekunta Arkkitehtuuri ja urbanistiikka. Kollokvioiden koko historia löytyy niiden saksankieliseltä sivulta.
Toinen merkittävä kansainvälinen tapahtuma olivat Hannes Meyer -seminaarit. Ne pidettiin aina Dessaun Bauhausissa, vaikka seminaarien suunnittelutehtävät liittyivät esimerkiksi Erfurtiin tai Leipzigiin. Palaan näihin kumpaankin artikkelissa Bauhaus 4.
Takaisin 1970-luvulle. Vuonna 1977 Grönwald väitteli filosofian tohtoriksi. Aiheena olivat työväenluokan työprosessien ja kulttuuritarpeiden kehityssuhteet sekä vaatimukset työympäristön kehittämiseksi. Hän vaikutti myös keskeisesti DDR:n arkkitehtiliitossa, muun muassa ”Architektur der DDR” -lehden julkaisutoimikunnan puheenjohtajana. Bernd Grönwald nimitettiin vuonna 1979 HAB:in arkkitehtuurin teorian professoriksi ja jo 1980 arkkitehtiosaston johtajaksi.
Kun tutustuin Grönwaldiin Dessaun Bauhausissa 70-luvun lopulla, olin siinä käsityksessä, että hän olisi ollut myös tuolloisen Bauhausin johtaja. Häntä ei kuitenkaan koskaan nimitetty Bauhausin johtajaksi. Hän hoiti Bauhausin tieteellisen ja sisällöllisen kehittämisen johtotehtäviä erilaisten toimeksiantojen seurauksena – ja hyvin tuloksin.
Vuonna 1979 Bernd Grönwald sai DDR:n korkeakoulu- ja ammattikoulutusministeriöltä tehtävän valmistella uuden Koulutuskeskus Bauhaus Dessaun perustamista. Dessaun Bauhausista tulisi tuotekehityksen keskus, johon kuuluvat seuraavat alaosastot: kaupunkirakentaminen ja arkkitehtuuri, tuote- ja ympäristömuotoilu, esittävät taiteet, kulttuuri- ja julkisuustyö sekä tieteellinen dokumentointi ja kokoelmat.
Vuonna 1986 Bernd Grönwald kutsuttiin DDR:n rakennusakatemian jäseneksi.
Näin hän pystyi vaikuttamaan monipuolisesti koulutuksen, jatkokoulutuksen ja tutkimuksen hyväksi. Sittemmin Grönwald eteni rakennusakatemian alla toimivan kaupunkisuunnittelu- ja arkkitehtuuri-instituutin johtajaksi sekä itse rakennusakatemian varapresidentiksi.
Bernd Grönwald palkittiin moninkertaisesti työstään sosialistisen yhteiskunnan hyväksi. DRR:n arvostetuimpana arkkitehtuuritutkijana hän tutki perusteellisesti ennen muuta sitä, miten ympäriston rakentaminen sosialistisessa yhteiskunnassa voitaisiin parhaiten kytkeä modernin arkkitehtuurin ja kaupunkirakentamisen parhaisiin perinteisiin.
Muuri murtuu
En tiedä täsmälleen, mitä Bauhausissa tapahtui heti Berliinin muurin murruttua eli vuoden 1989 lopun jälkeen.
Kaupunkisuunnittelija Dr Rolf Kuhnin rooli oli joka tapauksessa keskeinen. Hänet oli jo vuonna 1987 nimetty Bauhausin johtajaksi. Vaikuttaa siltä, että Saksojen yhdistymisen jälkeen Bauhaus melkeinpä unohdettiin. Vuonna 1994 yhdistyneen Saksan hallitus sitten nimesi Kuhnin Bauhausin johtajaksi vuoteen 1998 asti. Voi siis sanoa, että Kuhn luotsasi Bauhausin Saksojen yhdistämisprosessin yli.
Yllä olevassa kuvassa nähdään Rolf Kuhnin työn myöhempi tulos. Kuvassa on entinen hiilikaivoksen avokaivanto, joka vuosina 2000-2010 muutettiin viiniköynnöksin viheriöidyksi järveksi eli vapaa-ajan alueeksi. Tämä oli osa IBA Fürst-Pückler-Land -hanketta, jonka suunnittelusta Kuhn vastasi.
Mutta palataan Grönwaldiin. DDR:llä oli marraskuusta 1989 lokakuuhun 1990 vielä oma hallitus, jota johti pääministeri Hans Modrow. Tämä hallitus lakkautti rakennusakatemian. Samalla irtisanottiin sen varapresidentti Grönwald, tämän merkittävistä saavutuksista huolimatta.
DDR lakkasi valtiona olemasta lokakuussa 1990. Jo samana vuonna Saksan arkkitehtiliitto BDA järjesti Dessaussa ns. Bauhaus-konferenssin, josta julkaistiin velvoittava teksti nimellä Dessauer Erklärung: ”Tiellä demokraattiseen rakennuskulttuuriin” (“Auf dem Wege zu einer demokratischen Baukultur”). Se jäi kuitenkin vain paperiksi eikä johtanut toimenpiteísiin.
Poliittisesta vakaumuksestaan huolimatta Grönwald menetti noina vuosina toivonsa – ennen muuta Saksojen yhdistymisen myötä ilmestyneiden “takinkääntäjien” takia. Nämä johtavassa asemassa olevat henkilöt varmistelivat usein vain omia asemiaan muuttuneessa tilanteessa.
Grönwald katsoi esimerkiksi oman henkilökuntansa aseman tulevan parhaiten turvatuksi sillä, että yritetään käyttää hyväksi Saksojen yhdistymisen tuomia mahdollisuuksia.
Grönwald siis tahtoi ja ajoi Saksojen yhdistymistä ja oli sitä valmistelemassa. Sitä, miten se lopulta tapahtui, hän ei kuitenkaan kestänyt. Grönwald valitsi vapaaehtoisen kuoleman tammikuussa 1991.
Muistokirjoitus “Eräs saksalainen kohtalo”
Löysin kirjoituksen, joka vetää yhteen sen, mikä johti Grönwaldin näihin henkilökohtaisiin päätöksiin traagisine seurauksineen. Kyseessä on Simone Hainin muistokirjoitus “Ein deutsches Schicksal – In memoriam Bernd Grönwald” (suom. Eräs saksalainen kohtalo… / ARCH+ -lehti nro 107, 1991).
Käänsin artikkelin hieman lyhentäen Hainin luvalla. Kirjoitus avaa tapahtumia käänteentekevänä vuonna 1989. Se on yksityiskohtainen, mutta se kuvaa osuvasti tuota aikaa.
Trauzettel, Grönwald ja vapaus
Kirjoitin toisessa artikkelissani professori Helmut Trauzettelista, johon olin tiiviisti yhteydessä DDR-aikana ja myös sen jälkeen. Trauzettel oli vuodet 1993-1997 Sachsenin osavaltion arkkitehtikammarin presidentti.
Halusin tietää enemmän Trauzettelin ja Bernd Grönwaldin erilaisista kohtaloista. Kysyin asiaa professori Hans-Günther Burkhardtilta. Hän oli Hampurin taidekorkeakoulun arkkitehtuurin professori ja teki merkittävän uran PPL-toimiston osakkaana. Nyt hän on eläkkeellä. Suomensin Burkhardtin vastauksen lyhentäen:
“DDR:n tiedemiehet joutuivat tekemään työtään totaalisen kontrollijärjestelmän alaisina. Tieteen vapautta ei ollut ja totuutta etsineet menettivät toivonsa, mutta pyrkyrit pärjäsivät niissäkin olosuhteissa.
Trautzettelin vaikeudet eivät olleet mahdottomia, koska hän johti vain yliopistonsa oppituolia ja kykeni tekemään sen niin, että hän sai systeemin vastaiset ajatuksensa muotoiltua pehmeästi tai kokonaan peiteltyä.
Grönwald oli täysillä mukana puoluekoneistossa ja toivoi turhaan, että voisi näin vaikuttaa. Lopulta kaikki hänen ympärillään jättivät hänet yksin, mikä johti traagiseen kuolemaan.
Trauzettel oli siis vapaampi, joten hän saattoi helpommin mukautua ”uuteen systeemiin” ja vaikuttaa siinä. Saksojen yhdistymisen jälkeen hänet kutsuttiin jatkamaan professuuria Dresdenin yliopistossa. Itse hän ei tästä niin iloinnut, koska hänen hyviä Dresdenin ydinkaupungin suunnitelmiaan ei tuettu. Trauzettel hävisi myös kamppailunsa jättää Frauenkirchen-kirkon raunio pysyväksi muistomerkiksi sodasta.”
Tämä professori Burkhardtin analyysi kuvaa osuvasti olosuhteita DDR:ssä ja sen kaaduttua – ja ne tietenkin vaikuttivat myös Bauhausiin.
Minulla oli hiukan erilainen suhde Bernd Grönwaldiin ja Helmut Trauzetteliin. Grönwaldiin tutustuin, kun valmistelimme vuoden 1979 symposiumia (josta lisää artikkelissa Bauhaus 4). Olimme paljon yhteydessä vuoteen 1989 asti, mutta valitettavasti oikeastaan vain työasioissa.
Helmut Trauzetteliin tutustuin myös 1970-luvun lopussa. Hänestä tuli kuitenkin perheeni läheinen tuttava 1980-luvun alussa, jolloin lähetin hänelle kutsun tulla Suomeen. Pysyimme ystävinä hänen kuolemaansa asti ja olen edelleen yhteydessä hänen poikiinsa.
Seuraavassa artikkelissa menen tarkemmin omiin Bauhaus-kokemuksiiini.
Jos mukana on ilman asianmukaista lupaa julkaistuja kuvia, pyydämme ottamaan yhteyttä sähköpostitse. Kuvat poistetaan tarvittaessa.
