Tämän artikkelin aiheena on arkkitehti Aarne Ervi, humaani ajattelija ja toimija, jonka työtä ohjasi intuitiivinen kokonaisnäkemys. Työssäni Ervin toimistossa 1960-luvulla sain tuoda käytäntöön Länsi-Saksassa Egon Eiermannilta saamiani oppeja. Vuonna 1970 julkaistiin toimittamani kirja Ervin arkkitehtuurista ja rakennetusta ympäristöstä.
Aloitetaan perusasioista:
Aarne Ervi syntyi Forssassa 19.5.1910. Hänen isänsä oli diplomi-insinööri ja hän kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin Suomalaisesta Yhteiskoulusta vuonna 1930. Arkkitehdiksi hän valmistui Helsingin Teknillisen Korkeakoulun arkkitehtiosastosta vuonna 1935. Aarne Ervi kuoli 26.9.1977 vain 67-vuotiaana.
Aarne Ervin työura oli menestyksekäs ja mittava, lukumäärältään vielä Egon Eiermannin uraa mittavampi. Suomen arkkitehtuurimuseon arkistot listaavat Erviltä yhteensä yli 500 työtä. Ervin omia kirjoituksia on julkaistu 69 kappaletta.
Vuonna 1966 Ervi valittiin American Institute of Architectsin kunniajäseneksi sekä Stuttgartin yliopiston kunniatohtoriksi.
Aarne Ervi ja Porthania, kumpikin aikaansa edellä
Kuten Saksassa, Suomessakin tapahtui arkkitehtuurin saralla 1950-luvulla paljon.
Vertailen myöhemmin tässä artikkelissa Ervin ja toisen opettajani Egon Eiermannin näkemyksiä arkkitehtuurista.
Osassa 2 mainitsin jo Brysselin maailmannäyttelyn yhteydessä nuoren suomalaisen, Reima Pietilän. Mainitsin myös Aarne Ervin suunnitteleman ja vuonna 1957 valmistuneen Helsingin Yliopiston Porthanian, josta humanistiset tiedekunnat saivat uudet tilat.
Porthanian idut ovat syntyneet alunperin jo vuonna 1937 Helsingin yliopiston kirjaston laajennuskilpailun seurauksena (kirjasto tunnetaan nykyään Kansalliskirjastona). Nuori Aarne Ervi voitti tuon kilpailun ja Ervin suuresti kunnioittama Alvar Aalto jäi kilpailussa toiseksi.
Sota tuli kirjaston laajennushankkeiden väliin. Vuonna 1949 asetettu komitea esitti sitten yliopistolle laajaa rakennusohjelmaa. Tavoitteena oli säilyttää humanististen tiedekuntien toiminnot ja tilat kaupungin ydinkeskustassa.
Suunnitelman ensimmäisenä vaiheena toteutettiin tiedekuntarakennus Hallituskatu 11-13:n tontille. Samana vuonna (1949) pidettiin hankkeesta arkkitehtuurikilpailu. Jatkokilpailun jälkeen rakennustyö päätettiin toteuttaa Ervin ehdotuksen mukaisesti.
Ervin Porthania oli kaikilta osiltaan aikansa rakennusteknologiaa edellä. Suuri, erilaisia toimintoja sisältänyt rakennus tehtiin kokonaan teollisesti esivalmistetuista osista – keskelle kaupungin keskustaa.
Kuten jo mainitsin, Porthania toi myös Egon Eiermannin ja Aarne Ervin yhteen.
Esittelen Porthanian rakentamisen vain kahdella kuvalla, koska kirjassa “Aarne Ervi, tilaa ihmiselle” (2010, Suomen rakennustaiteen museo) hanke on esitelty kattavasti. Mukana tuossa kirjassa on myös Petri Janhusen artikkeli “Aarne Ervi ja Matti Janhunen – ystävät ja yhteistyökumppanit”, joka avaa suunnittelutyötä. Rakenneinsinööri Matti Janhusella oli merkittävä osuus Porthanian myötä alkaneessa rakennusteknologian kehittämisessä.
Seuraavat kuvat ilmentävät hyvin hankkeen kahta puolta: Rakennusteknologia oli uudenlaista (kuvapari) ja käytännön haasteet olivat erittäin suuria (alempi kuva).
Aloitus arkkitehtinä Suomessa – Aarne Ervin opissa
Nyt omiin kokemuksiin. Muutin Saksan Freiburgista kotoisin olevan vaimoni ja alle vuoden ikäisen tyttäremme kanssa Länsi-Saksasta Suomeen vuonna 1961. Menin saman tien tapaamaan Karlsruhen aikaista tuttavuuttani Aarne Erviä – vaikka olinkin jo alustavasti sopinut työstä Olli Kivisen toimistossa, jossa olisin perehtynyt suomalaiseen kaupunkisuunnitteluun. Kävi sitten niin, että Ervi tällä ensikäynnilläni taivutteli minut jäämään töihin tunnettuun toimistoonsa.
Vuodet Ervin toimistossa olivat minulle ratkaisevia: Niin vakuuttunut kuin olinkin Egon Eiermannin opeista, ne toimivat suunnitteluni johtolankoina vasta Ervin toimistossa tapahtuneen ”suomettumisen” ansiosta. Tämän asian ymmärsin kunnolla vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Ervin toimistossa olin lopulta töissä seitsemän vuotta.
Aloitin työt Ervin toimistossa Helsingin Kuusisaaressa lokakuussa 1961. Arkkitehti Timo Niini toimi tarvittaessa toimistopäällikkönä – etenkin myöhemmin Ervin jo ollessa kaupunkisuunnitteluviraston päällikkönä. Me kaikki teimme kuitenkin töitä suoraan Ervin alaisuudessa ja johdolla.
Teen pienen sivupolun Timo Niinin myöhempään uraan. Niini oli Ervin ajan jälkeen Helsingin kaupungin virkamiehenä. Hän oli pääarkkitehtina, kun metron rakentamista valmisteltiin. Sitten hän siirtyi kaupunkisuunnitteluviraston keskustatoimiston työryhmään. Tietämäni mukaan Timo Niini oli tässä tehtävässä ratkaiseva työmyyrä, kun Helsingin, Espoon ja Vantaan kesken saatiin vihdoin alkuun ns. MAL-yhteistyö, jossa koordinoitiin maankäyttöä, asumista ja liikennettä koko alueella. Ensimmäinen MAL-aiesopimus kattoi vuodet 2012-2015. Seuraava eli varsinainen MAL-sopimus kattoi vuodet 2016-19 ja sitä täydennetään säännöllisesti.
Minun ensimmäinen työni Ervillä oli kaksi kolmikerroksista asuinkerrostaloa Tapiolassa, keskusrakennusten pohjoispuoleisella kalliokukkulan rinteellä. Työ sujui ilman suurempia vaikeuksia ja talot valmistuivat suunnitelmien mukaisesti aikataulussaan.
Opiskeluni ulkomailla ja minulle unohtuneet suomalaisen rakennustyömaan käytännöt aiheuttivat kuitenkin pientä hämmennystä, etenkin alkuaikoina. Olihan kulunut jo lähes kymmenen vuotta siitä, kun olin Suomessa töissä rakennuksilla. Tässä esimerkki: Kuulin työmaakokouksessa kysymyksen ”reikäkuvien” aikataulusta ja valmistumisesta. Jouduin kaikkien kuullen kysymään, mitä nämä reikäkuvat oikeastaan ovat. Asia selvisi: Ne olivat ikkuna- ja ovipiirustuksia, joita silloin sanottiin alan työmaakielellä reikäkuviksi.
Vuoden 1962 alussa minut hyväksyttiin Suomen Arkkitehtiliiton SAFA:n jäseneksi.
Ervin toimiston kansainvälistä tunnelmaa
Suomen arkkitehtuuri ja sen tunnetuimpien tekijöiden toimistot olivat 1960-luvun alussa kysyttyjä työpaikkoja etenkin ulkomaisten nuorten kollegojen keskuudessa.
Ervin hyvä kilpailumenestys ja hänen inspiroiva persoonallisuutensa tekivät toimistosta tavoitellun työpaikan eri maiden nuorille arkkitehdeille. Ervin toimistoon tuli lähes päivittäin eri puolilta maailmaa tulevia nuoria arkkitehtejä etsimään töitä. Heitä olikin toimiston työyhteisössämme aina useita.
60-luvun alussa Helsingissä väitetään olleen parhaimmillaan toistasataa sveitsiläistä nuorta arkkitehtia. Heistä Bruno Erat oli yksi ensimmäisistä, jonka sain johdatella Ervin toimiston ilmapiiriin. Brunosta kehittyi sitten vuosien saatossa vakuuttavin näytöin muun muassa Suomen arvostetuin ekoarkkitehti.
Muita noiden aikojen erviläisiä olivat Lazslo Szabados Budapestista ja Wolfgang Freitag Berliinistä. Freitag tuli Suomeen Hans Scharounin toimistosta. Ervin aloitteesta häntä kutsuttiin toimistossa vain Amadeukseksi. Veljekset Leonhardt ja Rainer Ott tulivat Sveitsin Schaffhausenista. Vain Leonhardt jäi Erville töihin, koska Rainer pääsi heti Aallon toimistoon.
Nämä kaikki tulivat sittemmin hyviksi perheystäviksemme.
Vielä vuosikymmenten jälkeenkin on ollut nostalgista ja samalla iloista tavata noiden aikojen erviläisiä ja muita kollegoja. Syksyllä 2018 tapasin vuosien tauon jälkeen yhteisen ystävämme syntymäpäivillä Tuula Revellin, Viljo Revellin tyttären. Pääsimme muistelemaan omia työpäiviämme arkkitehteina.
Myös jo menestyneet ulkomaiset arkkitehdit vierailivat usein Ervin toimistossa. Yksi heistä oli saksalainen Günter Behnisch, joka oli juuri voittanut Münchenin olympiakeskuksen kilpailun vuonna 1967. Kuten mainitsinkin osassa 2, opettajani Egon Eiermann oli mukana kilpailun palkintolautakunnan puheenjohtajana ja taisteli voiton Behnischin uudenlaiselle ja ennakkoluulottomalle ehdotukselle, joka perustui Frei Otton uudenlaisiin keveisiin esijännitettyihin telttarakenteisiin. Osa palkintolautakunnasta olisi halunnut Münchenin historiallista rakennuskantaa myötäilevän klassisistisen ratkaisun.
Sain esitellä Behnischille Tapiolan uimahallia, joka oli vielä rakenteilla. Hän vei sieltä Müncheniin uuden uima-altaan reunaratkaisun. Sen ansiosta veden pinta voi olla allasta ympäröivän lattian tasolla. Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, Saksassa myydään edelleen ”Finnenrinnen”-kaakeleita uima-altaiden reunojen hallintaan.
Ervin toimiston juhlat olivat legendaarisia. Ervin vaimo, tähtinäyttelijä Rauni Luoma loi tunnelmaa, mutta myös Ervi itse oli loistava hauskanpitäjä ja laulumies. Silloin tällöin hauskanpitoon panostettiin kutsumalla mukaan muitakin Kansallisteatterin näyttelijöitä. Mieleeni tulee pikkujoulu, jossa Tarmo Manni toimi vain ranskaa puhuvana joulupukkina, tietenkin osaamatta oikeasti ranskaa.
Myös Ervin toimiston väen fyysisestä kunnosta huolehdittiin. Kahvitauoilla tuoksuivat aina Irjan, Ervin taloudenhoitajattaren vastapaistetut pullat. Kuusisaaren uutta saunaa käytettiin ahkerasti ja uima-altaan valmistuttua parantelimme Bruno Eratin kanssa kesäisin päivittäin altaan uintiennätystä. Talvella taas raivattiin luistelu- ja pelirata pihan edustan jäälle.
Aikaa löytyi myös pienelle souturetkelle, kuvassa kyydissä toimiston sihteeri Kaija ja sisustusarkkitehdit Heidi ja Vokke.
Tapiolaa ja Keilaniemeä
Työni Ervin toimistossa jatkuivat monien Tapiolan keskustarakennusten kehittelyssä. Olin mukana muun muassa terveyskeskuksen ja urheilutalon suunnittelussa sekä uuden kirkon viereisen hotellin alustavassa luonnostelussa.
Päätyöni oli monen vuoden ajan kauppakeskus Heikintorin ideointi, kehittely ja toteutussuunnittelu. Ervi oli voittanut Tapiolan keskustakilpailun jo vuonna 1954, mutta kauppakeskuksen käytännön työ alkoi vasta vuonna 1965. Palaan Heikintoriin myöhemmin tässä artikkelissa.
Ennen Heikintoria oli toisena merkittävämpänä työnäni 1950-luvun henkeen rakennetun, ajalleen tyypillisen Kansallis-Osake-Pankin kasinon laajennus Keilaniemessä. Työ käsitti kaksikerroksisen pankin uuden koulutusrakennuksen sekä muutaman asuinhuoneen kasinon huonesiiven jatkoksi. Toteutus sopeutui erinomaisesti kasinon lähes romanttiseen ilmapiiriin. Sitä täydensivät niemenrantaan rakennetut Erville tyypilliset sympaattiset rantasaunat.
1960-luvun alulle oli tyypillistä, että edes Ervi ei tahtonut saada rakennuslupaa kasinon hillitylle laajennukselle, koska ranta oli seutukaavassa luonnonsuojelualuetta. Samaan aikaan valtiollinen öljy-yhtiö Neste kaavaili samaan rantaan hyvin korkeaa tornirakennusta. Espoon asemakaavoittaja ei pitänyt sitä mahdollisena. Silloinen Nesteen pääjohtaja Uolevi Raade oli kuitenkin Kekkosen hyvä ystävä, joten Espoon asemakaavoittaja vaihdettiin mahtikäskyllä suostuvaisempaan ja ”Raaden hammas” rakennettiin. Mekin saimme rakennusluvan.
Toisaalta on hyvä myös muistaa, että Ervi huolehti presidentti Kekkosen asuintalon kunnostuksesta ja herroilla oli myös molemminpuolisia epävirallisia tapaamisia, kuten illanistujaisia.
Eikä pariskunnalta Luoma & Ervi virallisempiakaan juhlia puuttunut – pikkujoulujen ja muiden toimistojuhlien ohella. Siitä kertovat seuraavat kuvat. Tässä he ovat frakissa ja minkkiturkissa valmistautumassa illan iloihin.
Seuraavissa kuvissa näkyvät pariskunnan lämpimät suhteet presidentti Kekkoseen: Ervi ja Luoma olivat usein mukana isännöimässä korkean tason vierailuja. Vuonna 1950 Rauni Luoma lauloi Kekkosen 50-vuotispäivillä Neuvostoliiton silloisen valtionpäämiehen kanssa ”Kasakan kehtolaulun” ja sai täydet pisteet.
Ervin toimiston menestystä kilpailuissa
Ervi osallistui ahkerasti arkkitehtuurikilpailuihin – ja myös menestyi niissä hyvin.
Jo mainitussa Helsingin yliopiston kirjastokilpailussa vuonna 1937 Ervi jätti kovasti arvostamansa Alvar Aallon toiseksi. Ervihän oli työskennellyt heti valmistuttuaan Aallon toimistossa. Ervi ja Viljo Revell olivat Aallon avustajina muun muassa Pariisin maailmannäyttelyn Suomen paviljongin arkkitehtuurikilpailussa, jossa Alvar ja Aino Aalto saivat 1., 2. ja 3. palkinnot.
Kirjastokilpailussa kolmanneksi sijoittunut J. S. Sirén oli suorastaan tuohtunut ratkaisusta, vaikka hän aikanaan opettikin Erviä. Kirjastokilpailun menestyksen turvin Ervi perusti oman toimistonsa vuonna 1938. Ervin ja Aallon suhde säilyi kuitenkin hyvänä ja kunnioittavana. Muistelen myös Aallon vierailleen silloin tällöin Ervin illanistujaisissa ja päinvastoin.
Minun kohdalleni osui ensimmäisenä kilpailutyönä Ervillä – jo vuonna 1962 – Pieksämäen hallinto- ja kulttuurikeskuksen kutsukilpailu. Kyseessä oli pikemminkin seurakuntakeskus kirkkoineen ja siihen liittyvine tiloineen. Kuten jo mainitsin, saimme ensimmäisen palkinnon. Muistan hyvin, kuinka Ervi ja Rauni Luoma ilmestyivät Katajanokan kotiimme ruskea kirjekuori mukanaan. Palkkiona onnistuneesta työstä Ervi ojensi minulle osan tuon kilpailun palkkiorahoista. Ikävä kyllä ehdotustamme ei koskaan rakennettu.
Tätä seuranneet vuodet Ervin toimistossa sujuivat lentäen, kiinnostavien töiden ja kollegojen kanssa.
Sain olla mukana vielä monissa Ervin menestyksekkäissä kilpailuehdotuksissa. Lohjan keskustakilpailussa saimme 2. palkinnon 1962. Voitimme Kemin kaupungintalon kutsukilpailun 1963. Kemin kulttuurikeskuksen yleisessä kilpailussa 1963 saimme 3. palkinnon. Nämä menestykset ja tunnetuksi tullut Tapiolan uimahalli johtivat siihen, että Ervi sai suunnitellakseen esimerkiksi Kemin ja Lohjan uudet uimahallit.
1960-luvun jälkimmäisellä puoliskolla olin mukana Ervin kansainvälisessä kilpailuehdotuksessa. Kyseessä oli Länsi-Saksaan, Münchenin lähistölle rakennettavan uuden kaupunginosan Perlachin kaupunkirakenteellinen kutsukilpailu. Ehdotuksemme ei kuitenkaan menestynyt. Palaan syihin ja itse ehdotukseen myöhemmin tässä artikkelissa.
Ervi-kirjan ensi yritykset
1960-luvun alkupuolella Saksan Stuttgartissa toimiva kustantamo, Alexander Koch Verlag oli päättänyt julkaista uuden kirjasarjan maailmalla kuuluisista arkkitehdeistä. Sarjan pari kirjaa oli jo julkaistu, muistaakseni ainakin Richard Neutraa (1892-1970) käsittelevä teos. Yllätyksekseni sain kustannustalolta kirjeen, jossa kysyttiin, lähtisinkö toimittamaan sarjaan kirjaa Aarne Ervistä. Suostuin pyyntöön mielelläni. Aloitin materiaalin keruun kirjaa varten – tosin hyvin verkkaisesti.
Ervi tai edes Aalto eivät olleet 1960-luvulla erityisen suosittuja kaikkien nuorten helsinkiläisten arkkitehtien mielikuvissa.
Miksi näin oli? Yksi selitys löytyy vuonna 1959 lakkautetun CIAM-järjestön loppukeskusteluissa näkyneisiin eroihin ikäluokkien välillä. Sanoisin, että vanhemman sukupolven nähtiin painottavan muotokysymyksiä eli he korostivat esteettistä ja muodon merkitystä sisällöllisen kustannuksella.
Nuorempi sukupolvi puolestaan esitti humanistista kritiikkiä. Sen mukaan modernismi oli unohtanut yhdyskuntien sosiaalisen perustan, nähnyt eri toiminnot toisistaan irrallisina eikä ottanut huomioon elämän evolutiivista muutosta ja liikkuvuutta.
Nämä seikat – sekä se, että olin kuitenkin itse töissä Ervin toimistossa – laimensi innostustani Ervi-kirjan valmisteluissa. Sain kuitenkin muutamassa vuodessa sen verran aineistoa kasaan, että menin esittelemään sitä kustantamoon Stuttgartiin.
Aineistoni todettiin olevan kiintoisaa ja kirja julkaisemisen arvoinen, mutta moni asia oli vielä keskeneräinen. Sainkin jatkoaikaa valmisteluilleni. En vieläkään ottanut asiaa riittävän vakavasti. Muutaman kuukauden kuluttua sain taas kirjeen kustantamosta. He pahoittelivat, että kirjasarja ei ole menestynyt kovin hyvin ja tästä syystä he luopuvat Ervi -kirjasta. Olin tietenkin hyvin pahoillani viivyteltyäni tällaisin seurauksin.
Ervi ei koskaan sanallakaan moittinut minua laiminlyönnistäni. Uskon hänen kyllä pettyneen pahasti kirjan ilmestymättä jäämiseen. Minulle puolestani tuli asiasta niin huono omatunto, että päätin tehdä kaikkeni saadakseni Aarne Ervi -kirjan vielä joskus syntymään.
Ervi ja tuotantolaitokset
Ervi oli myös menestynyt voimalaitos- ja teollisuusrakennusten arkkitehti. Suomen voimakkaan teollistumisen aikana tarvittiin sähköä. Ervi suunnitteli monta koskivoimaa hyödyntävää Oulujoki Oy:n voimalaitosta, kuten Pyhäkosken ja Jylhämän vuonna 1951, Nuojuan ja Pällin 1954, Montan 1955 ja Utasen 1957.
Vuonna 1963 Rikkihappo Oy päätti rakentaa lannoitetehtaan Uuteenkaupunkiin ja Erviltä tilattiin sen suunnitelmat. Olin toimistossa vastuussa vuosikausia kestäneen rakentamisen suunnittelusta. Tähän liittyi myöhemmin myös suunnittelutehtäviä Harjavallassa ja Kokkolassa. Niistä teimme Ervin kanssa yhteistyösopimukset, jotka olivat minulle taloudellisesti edullisia. Sain osuuden arkkitehdin palkkiosta normaalin tuntipalkkani lisäksi.
Ervin kansainväliset yhteydet ja vaikutus
Ervi oli kansainvälisesti tunnettu ja arvostettu arkkitehti. Egon Eiermannin lisäksi hänen hyviin ystäviinsä kuuluivat Freiburgista lähtöisin oleva, sittemmin Baden-Württembergin osavaltion valtiollisen rakentamisen johtajaksi noussut arkkitehti Horst Linde. Myös Itävallan Taideakatemian arkkitehtien mestariluokkaa pitkään johtanut arkkitehti Roland Rainer oli Ervin hyviä tuttuja. Palaan Raineriin hiukan myöhemmin.
Vuonna 1965 Horst Linde tuli käymään Ervin toimistossa ja hänellä oli tärkeää asiaa Erville. Hän oli päättänyt, että Stuttgartin yliopiston arkkitehtiosastoon palkataan suomalainen arkkitehti kaupunkisuunnittelun professoriksi.
Energisellä ja lujatahtoisella Lindellä oli niin vahva asema Baden-Württembergin osavaltion rakentamis- ja yliopistokysymyksissä, että hänen ehdotuksensa ja suunnitelmansa hyväksyttiin yleensä sellaisenaan.
Linde kysyikin Erviltä suoraan ehdokasta tuohon tehtävään. En tiedä, oliko Lindellä jo oma ehdokkaansa. Ervi ehdotti tehtävään sopivaa nuorta arkkitehtia, Antero Markelinia (kuvassa).
Markelin oli suorittanut opintojensa ensimmäisen vaiheen Münchenin teknillisessä korkeakoulussa, ja osasi siis ruotsin ja englannin lisäksi hyvin saksaa. Markelin oli valmistunut Helsingin Teknillisen Korkeakoulun arkkitehtiosastolta ja oli ennen oman toimistonsa perustamista joitakin vuosia töissä Ervillä. Ervi kehui Markelinia mainiosti ihmisten kanssa toimeen tulevaksi, älykkääksi ja ikäisekseen kypsäksi.
Näin sympaattisesti varttuneemmat kollegat Ervi ja Linde avasivat Antero Markelinille tietä hakea professorin virkaa Stuttgartista.
Antero Markelin professorina Stuttgartissa
Minäkin tunsin jossain määrin Horst Linden Saksan-ajoiltani. Linde oli aikanaan tehnyt paljon töitäkin asuinkaupungissaan Freiburgissa vaimoni setien, kirvesmies – ja maalarimestarien kanssa.
Linde oli aikanaan hakenut Eiermannin saamaa professuuria Karlsruhen teknisestä korkeakoulusta. Siksi heidän keskinäiset suhteensa eivät olleet kaikkein lämpimimmät.
Tunsin myös myöhemmin Markelinin rinnakkaisprofessuuria hoitaneen Klaus Humpertin. Hän oli suunnitellut vaimoni suvun käsityöläissaarelle puisen asuintalon vaimoni sedälle. Sittemmin tämä talo on ollut vuosikymmenien ajan Saksan-tukikohtana vaimoni USA:an muuttaneelle serkulle.
Nämä yhteydet johtivat siihen, että me vaimoni kanssa hankimme Markelinin hakemukseensa tarvitsemaa aineistoa ja osaksi kirjoitimme sitä itse mukaan liitettäväksi.
Linde huolehti sitten siitä, että Antero Markelinin hakemus hyväksyttiin. Niin hän alkoi jo vuonna 1966 hoitaa professuuriaan Stuttgartissa.
Aarne Ervin arviot Antero Markelinistä osoittautuivat pian täysin oikeiksi. Suomalaisuus ja suomalainen arkkitehtuuri olivat siihen aikaan Saksassa suosiossa. Markelinin empaattisuus tekivät hänestä nopeasti suositun opettajan. Hänen suosiotaan vahvistivat vielä vuoden 1968 ”mies ja ääni” -periaatteen ”uhka”. Vanhoillinen stuttgartilainen professorikunta ei alkuunkaan ymmärtänyt opiskelijalevottomuuksien syitä eikä sietänyt niitä. Sovitteleva ja neuvottelutaitoinen Markelin kykeni vaikeina aikoina ohjaamaan arkkitehtiosaston ja koko yliopiston tapahtumia yhteistyökykyisempään suuntaan.
Münchenin olympiarakennusten mallien painot
Vierailin useita kertoja Antero Markelinin luona Stuttgartin yliopistossa 1960-luvun loppupuolella.
Noihin aikoihin ratkaistiin arkkitehtuurikilpailu, jonka jo mainitsin pariin otteeseen: Se määritteli puitteet Münchenin vuoden 1972 olympiakisojen rakentamiselle. Arkkitehti Frei Otton uudenlaiset lasiset telttakattorakenteet olivat Günter Benischin ehdotuksen keskeisiä elementtejä.
Tapasin Frei Otton ensi kertaa hänen koetalossaan, joka oli Stuttgartin yliopiston yhteydessä. Siellä näin Münchenin olympiarakennusten suuret pienoismallit testattavana – malleihin ripustetuin lukemattomin painoin. Niiden avulla pystyttiin arvioimaan ja sitten laskemaan telttakattojen rakenteiden lujuuden vaatimat arvot. Tuolloin ei vielä ollut tällaisiin laskelmiin tarvittavia tietokoneohjelmia. Toisaalta silloisten tietokoneiden laskukapasiteettikaan ei olisi riittänyt laskelmien tekoon.
Frei Otto sai vuonna 2015 elämäntyöstään arkkitehtuurin Nobeliksi kutsutun Pritzker-palkinnon. Hän ehti kuolla ennen palkinnon saamista.
Alvar Aalto Gesellschaft
Nyt teen hetkeksi aikahypyn 1990-2010-luvuille – ja samalla Alvar Aaltoon.
Eläkkeelle jäätyään, menestyksellä hoidetun professuurin jälkeen Antero Markelin piti yllä yhteyksiään Stuttgartiin, jossa hänellä oli työtilat ja perheellä asunto.
Yhdessä Suomen, Itävallan ja Sveitsin kulttuuridiplomatian edustajien kanssa Markelin perusti Alvar Aalto Gesellschaftin (AAG) Münchenissä vuonna 1994. Seuran perusajatuksena oli tehdä työtä Aallon arkkitehtuurin perinnön puolesta saksankielisissä maissa. Suomen lisäksi seuralla on alaosastot Itävallassa, Saksassa ja Sveitsissä.
Alvar Aallon toimistoon pääsivät aikanaan töihin ulkomaalaisista varmimmin sveitsiläiset arkkitehdit. Tämä näkyy AAG-perinneseuran jäsenistössä edelleen. Jäseniä on toki myös Italiasta, Ranskasta ja Saksasta.
Seuran tukikohta on Münchenissä ja vuosittaiset kokoontumiset pidetään vaihtelevasti kaupungeissa, joissa voi vierailla Aallon suunnittelemissa kohteissa. Seuran sihteerinä ja eräänlaisena seuran äitihahmona toimii Jyväskylästä lähtöisin oleva, Münchenissä asuva Riitta Lauer-Pelkonen.
Antero Markelin houkutteli pitkään minua mukaan Gesellschaftin toimintaan. En ollut asiasta kovin innostunut, koska en ole ollut koskaan töissä Aallon toimistossa.
Mutta kun seura juuri ennen vuosituhannen vaihdetta piti vuosikokouksensa Dessaun Bauhaus-talossa, oli minun aivan pakko mennä mukaan. Olinhan ollut 1990-luvun puolivälissä reilut kaksi vuotta Dessaussa rakentamassa kansainvälisen ExWoSt-kilpailun voittaneen ehdotuksen ensimmäistä vaihetta, josta 1995 saimme Sachsen-Anhalt osavaltion arkkitehtuurin valtionpalkinnon. Lisäksi Bauhaus oli minulle monesta yhteydestä jo DDR:n ajoista alkaen eräänlainen toinen henkinen koti.
Kaikkiin AAG:n vuosikokouksiin emme ole vaimoni kanssa osallistuneet, mutta monet niistä, esimerkiksi Pariisin ja Wienin kokoukset ovat olleet unohtumattomia kokemuksia.
Vuoden 2013 kokous pidettiin Bolognassa. Silloin seura vieraili Aallon suunnittelemassa Riolan kirkossa Emilia Romagnan maakunnassa. Sieltä on vain lyhyt matka Toscanan Sambuca Pistoiese -seudun vuorilla asuvan tyttäremme luo.
Seuran matkoille 2014 Wolfsburgiin, 2015 Tanskaan, 2016 Uppsalaan ja 2017 Portoon emme osallistuneet. Olimme mukana taas vuoden 2018 tapaamisessa Helsingissä ja minä myös Seinäjoella yhdessä lähes 50 keskieurooppalaisen jäsenen kanssa. Vuonna 2019 matkasimme Berliinin-kokoukseen.
Nelipäiväisen tapaamisen ohjelma oli vakuuttava. Professori Winfried Nerdinger vei meidät tutustumaan Berliinin 1920- ja 30-lukujen maineikkaisiin asuntoalueisiin, kuten Siemensstadtiin ja alusti niistä. Koimme arkkitehti Tiina Parkkisen esittelemänä Pohjoismaiden lähetystökokonaisuuden Berliinin Tiergartenissa. Vierailimme vuoden 1957 Interbau-näyttelyyn valmistuneessa Alvar Aallon suunnittelemassa asuinkerrostalossa, josta mainitsin jo Eiermannin yhteydessä.
Lisäksi kävimme Bernaussa Berliinin ulkopuolella tutustumassa Bauhaus-johtaja Hannes Meyerin suunnittelemaan koulutuskeskukseen, joka toimi aikanaan Saksan ammattiliittojen keskuksena. Tutustuimme myös Berliinin museosaaren Neues Museumin yhteyteen juuri avattuun James-Simon-galleriaan.
Alvar Aalto Gesellschaftin johtokunnassa arkkitehti Risto Parkkinen edusti vuosien ajan niin Itävaltaa kuin Suomeakin. Nyt hänen tilallaan johtokunnassa on hänen arkkitehtityttärensä Tiina Parkkinen. Risto Parkkinen hoitaa kuitenkin vielä seuran Bulletin-julkaisun toimituksen. Suomesta myös arkkitehdit Ulla Markelin ja Bruno Erat ovat olleet seuran johtokunnan jäseninä ja Rosemarie Schnitzler on sitä edelleen.
Timo Penttilä ja Wien
Palataan 1960-luvulle. En muista enää tarkkaa aikaa, mutta sen täytyy olla Ervin toimistossa vielä töissä ollessani, siis ennen vuoden 1968 syksyä.
Ervin tuttavapiiriin kuului jo mainitsemani Roland Rainer, joka johti Wienin taideakatemian arkkitehtuurin mestariluokkaa. Hän tuli tervehtimään Erviä Helsinkiin. Kävi ilmi, että hän toivoi seuraajakseen mestariluokan johtajaksi arkkitehti Timo Penttilää, joka oli ollut töissä Ervin toimistossa. Näin siitä huolimatta, että Timo ei erityisemmin osannut saksaa.
Timo Penttilää en tuolloin tavannut, mutta Rainer haki ymmärtääkseni päätökselleen tukea Erviltä. Sainkin Erviltä tehtäväksi opastaa Raineria Helsingissä ja näyttää hänelle ainakin Penttilän suunnitteleman Helsingin kaupunginteatterin. Muistaakseni käytimme koko päivän teatterilla ja keskusteluun Timo Penttilästä. Timo oli käytännössä vastannut Ervin toimistossa viimeisenä työnään Töölön kirjaston suunnittelusta. Helsingin kaupunginteatterin kilpailun myötä osat kuitenkin vaihtuivat. Penttilä voitti ensimmäisen palkinnon ja suunnitteli teatterin toteutuksen, Ervi sai kilpailussa toisen palkinnon.
Merkittävät tukijat Rainer ja Ervi eivät kuitenkaan heti auttaneet, koska itävaltalaisten korkealle arvostamassa Taideakatemiassa valvottiin perinteitä tarkasti. Hakijalta edellytettiin saksan kielen taidon lisäksi Itävallan kansalaisuutta. Penttilä valittiin lopulta vasta vuonna 1980 hoitamaan professuuria Wieniin.
Aarne Ervi -kirja etenee vihdoin
1970-luvun alkaessa onnistuin aiempaa paremmin Aarne Ervi -kirjan kanssa. Tein vielä Ervin toimistossa ollessani 1960-luvun lopulla Suomen Arkkitehtiliitolle ehdotuksen Ervistä kertovan kirjan julkaisemiseksi.
Liitossa suhtauduttiin asiaan myönteisesti, perustettiin toimituskunta ohjaamaan kirjan valmisteluja ja minut nimitettiin kirjan toimittajaksi. Toimituskuntaan kuuluivat lisäkseni arkkitehti Pentti Ahola, professori Yrjö-Paavo Häyrynen sekä arkkitehdit Jorma Mänty ja Ilmo Valjakka. Sain melko vapaat kädet kirjan sisällön ja tavoitteiden suhteen, mutta myös merkittävää apua toimituskunnan muilta jäseniltä.
Sain myös toimikunnan ulkopuolelta erinomaista tukea ja kirjoittajia. Esittelen seuraavaksi kirjan osia:
- Kirjailija Pekka Suhonen asetti Ervin ja hänen työnsä historialliseen kontekstiinsa artikkelissa ”Suunnittelun taustaa Tukholman näyttelystä nykyhetkeen”.
- Arkkitehti Kirmo Mikkola valotti Ervin kehitystä ja hänen arkkitehtuurinsa juuria artikkelissa ”Ervi ja funktionalismin muuttuminen 1930-luvulla”
- Tässä välissä ovat kirjan ensimmäiset kuvaraportit: Ervin 1950-luvun töitä Oulujoen voimalaitoksilta ja KOPn kasinolta. Nämä kirjan kuva- ja haastatteluraportit olivat tavallaan minun, toimittajan eräänlaisia vastauksia kirjan haasteisiin. Etenkin valokuvaaja Markus Lepon panos näiden kuvaraporttien syntyyn ja muotoutumiseen oli ratkaiseva ja keskeinen.
- Arkkitehti Juhani Pallasmaa kirjoitti Ervistä otsikolla ”Arkkitehti, kuluttaja ja ympäristö”.
- Kuvaraportti Aarne Ervin asuin- ja työympäristöstä.
- Sosiologi Yrjö-Paavo Häyrynen analysoi Ranskan vuoden 1968 opiskelijavallankumouksen heijastusvaikutuksia Helsingin yliopistoon. Hän kirjoitti Ervin maineeseen nostaneesta rakennuksesta laajan artikkelin ”Porthania; Rengas pylväsyliopiston ja kaupunkiyliopiston välillä”.
- Kuvaraportti Turun yliopiston opiskeluympäristöstä.
- Arkkitehti Jorma Mänty kytki Ervin toiminnan ajan muihin ilmiöihin oivaltavalla ja moniulotteisella artikkelillaan ”Aika Arkkitehtuurissa”.
- Kuvaraportti ”Uusi talo vanhassa ympäristössä”.
- Arkkitehti Ilmo Valjakka sijoitti artikkelissaan ”Ympäristön rakentuminen ja Tapiola” Ervin työn osaksi laajempaa kaupunkiympäristön kehittymistä. Tästä kertovat Valjakan artikkelin alaotsikot: Väistyvä ihminen ja suunnittelun reservaatiot, Tuloksena Tapiola, Puutarhakaupunki ja kompaktikaupunki, Kolmen kaupungin kilpailu ja Muuttuva ympäristökäsitys.
- Viimeisenä on kuvaraportti Tapiolan keskustasta.
Ervin kohteiden käyttäjien eloisat haastattelut hankki kirjaan Pertti Dahlström, silloin vielä valtiotieteiden opiskelija. Kirjan taitto taisi suurelta osin olla toimittajan käsialaa, mutta kirjan ulkoasun ja kannen suunnittelijaksi sain kuitenkin houkuteltua tunnetun taiteilijan, Jorma Hautalan.
Kirja ”Raportti rakennetusta ympäristöstä – Aarne Ervin arkkitehtuuria” ilmestyi vuonna 1970.
Kirjan julkistus tapahtui Ervin toimistossa. Paikalla olivat itse Ervin ja Rauni Luoman lisäksi toimituskunnan jäsenistä Pentti Ahola, Jorma Mänty, Yrjö-Paavo Häyrynen ja Markus Leppo sekä SAFAn edustajina puheenjohtaja Pertti Luostarinen ja pääsihteeri Veikko Vasko. Veikko, johon tutustuin kunnolla vasta myöhemmin oli vasta kyseisen vuoden alusta alkaen tässä toimessa, joten edellisellä pääsihteerillä Kari Järnefeltillä lienee ollut sanottavansa Ervi-kirja hankkeen edistymiseen.
Veikko Vaskolta sain kuitenkin kopion AU:n (Arkkitehtiuutiset) numerosta 20 / 1970, jossa Pentti Ahola kirjoitti:
”Alun perin oli siten selvillä, että kirjan lähtökohdat ovat totutusta poikkeavat. Lähinnä oli ehkä sittenkin käyttäjän, arkkitehtuurin kuluttajan näkökulma: katsoa, miten yliopiston opiskelija kokee opiskeluympäristönsä, miten Tapiolan kasvava nuoriso arvostaa maailman laajasti tuntemaa ja tunnustettua kaupunkikeskustaansa. Vähitellen lähtöasetelma on laajentunut ja kuvaan on tullut Ervin arkkitehtuurin heijastuminen ajan arkkitehtuuriin, varsinkin teoretisoivan radikaaliosan eri kannanotoissa. Lopulta kirja on kasvanut yleensäkin raportiksi rakennetusta ympäristöstä, jossa Ervin arkkitehtuuri on löytänyt mielenkiintoisen ja rakentavan sijan siinä uudessa vuorokeskustelussa, jota miljöökysymysten käsittely kaikkialle maailmassa tulee merkitsemään. Näin Aarne Ervi -kirjalle on löytynyt rooli, tunnuslause, jonka ympärille kirja rakentuu… tässä yhteydessä on vielä mainittava, että kirjaa tehtäessä jo toimituksellisten päämäärien vakiinnuttua, jo olemassa oleva valmis kuvamateriaali jouduttiin suurelta osin hylkäämään. Monet erinomaiset arkkitehtuurin stillleben-kuvat jouduttiin panemaan sivuun ja niiden tilalle valittiin valokuvaaja Markus Lepon monisataisesta uudesta kuvamäärästä uudet kirjan henkeä vastaavat kuvasarjat.”
Julkistamistilaisuus oli juhlava, mutta silti toimiston tapaan kodinomainen. Toimituskuntamme esitteli kirjan ja Ervi otti sen kiittäen vastaan. Mieleeni jäi kuitenkin Ervin ja hänen vaimonsa mahdollinen pieni pettymyksen tunne, koska kirja ei ollut komeasti taitettu juhlateos Ervin töistä, vaan raportti rakennetusta ympäristöstä. Ervi ei kuitenkaan silloin eikä myöhemminkään sanonut minulle mitään tästä arvelemastani pettymyksestä.
Toimittamani kirja tuli vastaani teoksessa ”Aarne Ervi, tilaa ihmiselle” (Juhana Lahti ja Juulia Kauste, Suomen rakennustaiteen museo, 2010). Siinä todetaan: ”Aikaisemmin tämän suomalaisen arkkitehtuurin toisen maailmansodan jälkeisen historian kannalta keskeisen ja näkyvän hahmon tuotannosta on julkaistu vain yksi kirja ”Raportti rakennetusta ympäristöstä, Aarne Ervin arkkitehtuuria”, vuonna 1970 (toimittajana Pertti Solla).
Lahti ja Kauste hakevat kiinnostavassa kirjassaan uusia näkökulmia Ervin arkkitehtuuriin. Palaan siihen hetken päästä.
Aarne Ervin kanadalainen järvisauna
Nyt mennään Erviin liittyvään matkamuistooni 70-luvulta. Tarina on peräisin artikkelistani, joka julkaistiin vuonna 2010 Rakennustaiteen museon MFA-lehdessä otsikolla ”Aarne Ervin kanadalainen järvisauna ja muita kohtaamisia”.
“Eräs Ervin toimiston ulkomaanvieras on jäänyt mieleeni aivan erityisesti. Kanadalainen Robert P. Purves halusi 1960-luvulla rakentaa kotimaansa järvimaisemiin saunan ja etsi sille mallia maailmalta. Mr. Purves oli hyvin rikas, maailman keskuspankeille kultaa välittänyt liikemies, joka käytti ansioitaan mm. paikallisten kulttuurilaitosten rakentamiseen ja tukemiseen. Saunalleen hän oli käynyt hakemassa mallia muun muassa Helsingin Lauttasaaren Saunaseurasta, mutta sopivaa ei vain löytynyt. Näihin aikoihin amerikkalainen Look-lehti julkaisi upeita asuntoja esitelleessä numerossaan Ervin Kuusisaaren asunnon ja saunan. Purves soitti heti Erville ja pyysi piirustuksia. Hän sai ne paluupostissa, mutta sitten miehestä ei kuulunut pitkään aikaan mitään. Yllättäen Purves kuitenkin ilmoittautui ja pyyteli tuhannesti anteeksi. Hän oli kiitoksen lisäksi unohtanut maksaa saamistaan suunnitelmista. Purvesin ja Ervin perheet ystävystyivät sittemmin ja he vierailivat usein toistensa luona. Kanadan järvelle rakennettu sauna jäi kuitenkin Aarne Erviltä näkemättä.
Kuultuaan Aarne Ervin yllättävästä kuolemasta vuonna 1977 Mr. Purves tunsi yhä olevansa velkaa Erville. Niinpä hän päätti järjestää Ervin muistoluennon Manitoban yliopistolla Kanadan Winnipegissä. Reima Pietilä oli kutsuttu luennoitsijaksi. Reima soitti minulle ja kertoi olevansa kiireinen Kuwaitin hallintokeskuksen suunnittelun takia, eikä hän kokenut edes tuntevansa Erviä kylliksi. Suostuin empimättä tuuraamaan Reimaa.
Tuo luentomatka oli ikimuistoinen. Näytin luentoni tueksi pääosin Ervin ottamia kuvia. Ervihän oli erinomainen valokuvaaja ja hänellä oli aina 6×6 -kokoinen Hasselblad-kamera käytössään. Luennon 100 diaa ovat minulla edelleen tallessa. Luennon jälkeen järjestettiin juhlava vastaanotto ja Mr. Purves esitteli minulle pari päivää kotikaupunkiaan. Lopuksi pakattiin lumisukset autoon ja hankittiin parin päivän eväät ja punaviinit.
Purves ajoi kesätalolleen ja laitoimme saunan lämpiämään. Saunan arviointi olikin koko matkan päätarkoitus. Piirustuksia oli luettu ammattitaidolla, vain saunan pukuhuone oli rakennettu selvästi suuremmaksi kuin Kuusisaaren esikuvassa.
Luonnonläheinen Winnipegin-matka vuonna 1978 jäi jäähyväisiksini Aarne Erville.”
Tähän vielä pieni huomioni Aarne Ervin uran loppupuolelta: Kuten mainitsin, Ervi 60-luvun puolivälissä muutaman vuoden Helsingin kaupunkisuunnittelun virastopäällikkönä. Minulla on sellainen mielikuva, että toimi oli Erville liian byrokraattinen eikä vastannut hänen odotuksiaan arkkitehdin vaikutusmahdollisuuksista. Ervi joutui irtisanoutumaan tuosta virasta saatuaan vakavan aivovaurion. Hän selvisi kyllä erittäin vaativasta leikkauksesta, mutta arvioni on, että hän ei loppuvuosikseen enää palautunut ennalleen.
Aarne Ervi –kirjan alkusanat
Kirjan toimituskuntana laadimme teokseen osuvat alkusanat. Koska kirjaa on enää hyvin rajatusti saatavana, kopioin tähän vuoden 1970 alkusanat:
”Rakennettua ympäristöä on arkkitehtuurissa perinteisesti tarkasteltu pääasiassa esteettisenä kysymyksenä. Ihmiset yleensä kokevat ympäristönsä kuitenkin ratkaisevasti toisin. Suunnittelijakeskeinen tilasommittelu ei yksin riitä elämän ja toimintojen taustaksi. Vasta sellainen suunnittelu, joka antaa mahdollisuuden aktiiviin sosiaaliseen vuorovaikutukseen sekä sisältää luonnollisia ja keinotekoisia osatekijöitä oikeassa suhteessa, tekee ympäristön tasapainoiseksi ja viihtyisäksi.
Aarne Ervi on tässä mielessä poikkeuksellisen ajankohtainen arkkitehti. Pyrkimys luonnonläheiseen ympäristöön on hänen työssään aina ollut keskeisenä ja suunnittelun päämääriin voimakkaasti vaikuttavana tekijänä. Sen vuoksi kirja, joka lähtee Aarne Ervin työstä, irrottautuu pakosta lähtökohdastaan ja laajenee raportiksi rakennetusta ympäristöstä. Artikkelit ja kuvamateriaali tahtovat valottaa Ervin työtä eri näkökulmista ja sitoa sen muihin samanaikaisiin tapahtumiin. Niillä tahdotaan selvittää hänen työnsä taustaa sekä tuoda esille seikkoja, jotka ovat johtaneet ympäristötekijöiden merkityksen painottamiseen toteutettuja suunnitelmia arvosteltaessa. Ne pyrkivät myös herättämään kysymyksen, kuinka Ervin työ suhtautuu näihin yhä ajankohtaisemmiksi käyviin ongelmiin.
Erilliset kuvaraportit koettavat nähdä Aarne Ervin arkkitehtuurista syntyneen ympäristön enemmän käyttäjän kuin suunnittelijan näkökulmasta. Sen vuoksi valokuvat eivät esittele Ervin työtä viimeiseen saakka harkittuina esteettisinä arkkitehtuurinäkyminä vaan yrittävät kertoa niistä elävänä ja toimivana kokonaisuutena, käyttäjilleen rakennettuna ympäristönä.”
Aarne Ervin ja Egon Eiermannin näkemysten vertailua
Kurkistan nyt kahden opettajani arkkitehtuurinäkemysten yhtäläisyyksiin ja eroihin.
Egon Eiermann ja Aarne Ervi olivat monella tavoin sukulaissieluja: lahjakkaita arkkitehtejä, loistavia seuraihmisiä ja muutenkin monessa toistensa kaltaisia. Ervi ja Eiermann suunnittelivat 1940-50-luvuilla aika lailla samanhenkisesti. Siitä kertovat seuraavat kaksi kuvaa: Ensin Eiermannin tuotantoa 1930-40-luvun vaihteesta ja sen alla Erviä 1950-luvun alusta.
Kuten jo kerroinkin osassa 1, Ervi ja Eiermann tapasivat ilmeisesti vain kerran: He tutustuivat Karlsruhessa vuonna 1958. Ervi teki Porthanian valmistuttua esitelmämatkoja kertoen rakennuksen suunnittelusta ja toteutuksesta. Käynti Karslruhessa kuului näihin matkoihin.
Suhteessa moderniin tai modernismiin Eiermannilla ja Ervillä oli mielestäni lähes samat näkemykset.
”Ervin suhteesta modernin menneisyyteen ja tulevaisuuteen: Erville moderni oli samaan aikaan sekä pysyvää että muuttuvaa.”
(Juhana Lahti 2006)
”Eiermann uskoi modernismin uudistamista tukevaan muotoon ja jatkuvan muutoksen välttämättömyyteen. Modernismi merkitsi hänelle kuitenkin samanaikaisesti klassista ideaalia.”
(Sonja Hildebrad / db-lehti 7/2020, artikkeli Selbstgewissheit der Moderne / suomeksi Modernin itsetietoisuus).
Ervin ja Eiermannin samankaltaisuus ei kuitenkaan jatku, kun analysoidaan suunnittelun ja rakentamisen keinoja lopullisen toteutuksen tasolla.
Kirjassa ”Arkkitehti Aarne Ervi – luonnollisesti moderni” (2010) Juhana Lahti kirjoittaa minusta erittäin osuvasti Ervin arkkitehtuurista ja sen syntyprosessista.
“Ervin arkkitehtuurin sisäistä ristiriitaisuutta kuvastaa rakennusten ulkoasun ja teknisen toteutustavan välinen keskinäinen riippumattomuus.
Ervin arkkitehtuurin keskeisin piirre ja laajan tuotannon yhteen kokoava teema on pyrkimys miellyttävän ympäristön luomiseen. Monella arkkitehdilla Suomessa ja maailmalla on sama pyrkimys, mutta harva on nähnyt sen kanssa yhtä paljon vaivaa ja saavuttanut yhtä vaivattoman tuntuisen lopputuloksen kuin Ervi.
Paradoksaalisesti Ervi oli kuitenkin ollut itse aktiivisesti mukana edesauttamassa modernisoitumiskehitystä elementti- ja materiaalikokeiluin. Suomen arkkitehtiliiton 1970 julkaisema kirja “Rakennettu ympäristö – Aarne Ervin arkkitehtuuria” konkretisoi omalta osaltaan tuon historiassa tapahtuneen muutoksen, jossa uudet kriittiset näkemykset ja aikaisemmat idealistiset visiot olivat sovittamattomassa ristiriidassa.
Ervin arkkitehtuurissa tyyli tai miellyttäminen oli usein tärkeämpää kuin rehellisyys rakennusmateriaaleille ja -tekniikoille.”
Egon Eiermannilla oli kaksi keskeistä periaatetta – joihin viittasinkin jo osassa 2. Ensimmäinen oli tektoniikka, rakennusosien liittäminen kokonaisuudeksi. Siksi hän ei esimerkiksi käyttänyt rappausta, koska se ei ollut liittämistä, vaan kätkemistä.
Toinen Eiermannin keskeinen periaate oli yksinkertaisuus. Ei kuitenkaan minimalistisen arkkitehtuuri-ideologian tavoitteluna, vaan vaatien tiukkaa velvollisuutta käytettyjen menetelmien suhteen ja ankaraa johdonmukaisuutta.
Tässä mielessä Eiermannin ja Ervin käsitykset olivat siis lähes päinvastaiset.
Eroja tärkeämpiä ovat kuitenkin yhdistävät tekijät. Kumpikin oli vakuuttunut siitä, että arkkitehdin vastuu on merkittävästi syvempää ja laajempaa kuin se, mikä liittyy vain arkkitehdin työhön.
Eiermann sanoi: ”Mitä kauemmin opetan, sitä paremmin tiedostan, kuinka vähän pelkkä tieteellinen tieto merkitsee verrattuna inhimillisiin, yhteiskunnallisiin ja sosiaalipoliittisiin seikkoihin.”
Ervi puolestaan kirjoittii: “Vastaus kysymyksiin, olivatpa ne sosiaalisia, ekonomisia tai muita, tuli näkyä työn tuloksina. Tänä päivänä on yhteiskunnan puolesta puhujia paljon ja minusta on oikein ja hyvä, että tuodaan esille ihmisten syviä probleemeja ja levitetään enemmän tietoa, kuin mitä arkkitehtuuri yksin pystyisi tekemään”.
Lopuksi haluan esitellä perusteellisemmin kaksi Ervin työtä, joiden suunnittelussa olin mukana. Näillä kahdella työllä on mielestäni tänään erityistä merkitystä.
Mennään ensin Espoon Tapiolaan ja lopuksi Saksan Perlachiin.
Tapiolan Heikintori
Ervi kirjoitti kansainvälisesti tunnetuimman työnsä Tapiolan keskustan synnystä ja tavoitteista:
“Tapiola paikkana oli hyvin erikoinen, kauniita aukeamia, niittyjä ja metsiköitä. Puusto oli erittäin hieno. Pohdimme paljon maisemallisten arvojen olemassaoloa ja päätimme säilyttää näkymät ja aukeamat ehjinä ja sijoittaa rakennukset metsiköiden katveeseen.”
Tämä tavoite toteutuu nykyäänkin jossain määrin Tapiolan asuinalueilla. Tapiolan keskusta on kuitenkin täysin menettänyt mittakaavansa yhä massiivisemman rakentamisen alle.
Ervi jatkoi:
“Jos julkinen rakennus on henkisesti arvoton, sillä ei ole edes oikeutta olla julkisena rakennuksena; julkisella rakennuksella on myös symbolisia tehtäviä, sen tulee jalostaa sinne tulevien ihmisten tavoitteita.
Minulla pyrkimys tiettyyn miljööratkaisuun, elävään ympäristöön on muutakin kuin vaistonvaraista. Se on monessa suhteessa hyvin harkittua. Olen tullut yhä vakuuttuneemmaksi hyvän elinympäristön merkityksestä, ja siinä ovat mittakaavalliset tekijät aivan keskeisiä.”
Lainaukset toimittamastani Ervi-kirjasta.
Espoon kaupungin hallinnossa on vuosikaudet kiistelty muun muassa kahdesta Ervin rakennuksesta, jotka ovat olennaisia Tapiolan keskustan alkuperäisen ilmapiirin kannalta.
Tapiolan uimahalli on päätetty peruskorjata, mutta lajissaan ainutkertaisen kauppiastalon Heikintorin kohtalo on vielä täysin auki.
Olin vastuussa Aarne Ervin toimistossa kauppiastavaratalo Heikintorin ideoinnista toteutussuunnitteluun vuosina 1965-68.
Ervi oli itse tuolloin Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston virastopäällikkönä eikä hänellä riittänyt juurikaan aikaa omalle toimistolleen. Niinpä sain hoitaa Heikintorin suunnitteluun ja sen valmistelemiseen liittyneet asiat Espoon viranomaisten ja silloisen ”Tapiolan keisarin”, Asuntosäätiön innovatiivisen toimitusjohtajan Heikki Von Herzenin kanssa.
Espoon rakennusvalvonnan juristi joutui etsimään keinoja, jotta kävelykadun molemmille puolille saatiin rakennettua katettua tilaa niin, että lasielementtiset ulkoseinät olivat lähempänä toisiaan kuin määräysten mukaiset kahdeksan metriä. Keinot onneksi löydettiin. Uudenlaisen kauppiastalon johtoon löytyi erinomainen ja uuteen ennakkoluulottomasti tarttuva Oiva Joutsenniemi.
Heikintori oli valmistuessaan vasta Suomen toinen kauppakeskus. Se herätti suurta mielenkiintoa. Kaupunkisuunnittelijat näkivät mahdollisuuden kytkeä kaupallinen toiminta asuinalueen jalankulkuväyliin. Heikintorin malli oli selkeä vaihtoehto pelloille rakennettaville suurille ostoskeskuksille mahtavine paikoituskenttineen. Näillä peltomarketeilla ei ollut yhteyttä elävään kaupunkirakenteeseen.
Ehdotukseni Heikintorin uudeksi käyttötarkoitukseksi
Heikintori on nyt osittain suojeltu, mutta myös sen purkamista ja ainakin korottamista on esitetty. Tällä hetkellä se on surkeassa alennustilassa.
Heikintori tuskin säilyy kauppakeskuksena. Se voi kuitenkin edelleen täyttää kaupunkirakenteelliset mahdollisuutensa. Kaikki merkit viittaavat siihen, että Heikintorille on löydettävä uusi käyttötarkoitus.
Tätä kirjoittaessani Tapiolan keskustan alueella on voimassa asemakaava ja asemakaavan muutos.
Vuonna 2011 Espoon kaupungin kaupunkisuunnittelukautakunta hyväksyi teesin, jonka mukaan Länsituulenaukiosta kehitetään Tapiolan keskuksen tärkein torialue, kansalaistori.
Espoon kaupungin osallistumis- ja arviontisuunnitelmasta (2018) löytyvät puolestaan tällaiset tavoitteet:
“Tapiolan rakennustaiteellisesti arvokas ns. Ervin keskusta Tapionraitin varrella säilytetään ja sitä pyritään kehittämään nykyistä elävämmäksi. Uudisrakentaminen sovitetaaan yhteen kulttuurihistoriallisten arvojen kanssa. Alueen huoltotoimintoja selkeytetään… Espoon kaupungin tavoitteena on saada alueen vajaakäyttöinen arvorakennus aktiiviseen käyttöön; modernin rakennuksen suojelu, korjaus- ja muutostyöt mahdollisimman hyvin rakennuksen arvon palauttavalla tavalla.”
Nyt ehdotukseeni. Olin Tapiolassa muutama vuosi sitten pelaamassa tennispuistossa. Tuo Tennispuisto halleineenhan menetetään, kun sen alueelle tulee asuntoja vuodesta 2023 alkaen. Mikä sopisikaan tähän tilanteeseen ja kaupungin tavoitteisiin paremmin kuin kansalaisten liikuntatalo kulttuuripalveluin – kansalaistorin viereen!
Heikintorin tilat on täysin mahdollista muuttaa liikunta- ja kulttuuritiloiksi. Lähdetään liikkeelle Ervin toimistossa tehdyistä piirustuksista, jotka löytyvät Heikintorin silloisen johtajan, Oiva Joutsenniemen ruotsinkielisestä raportista vuodelta 1968.
Seuraavassa kuvassa on oma versioni, joihin olen lisännyt ehdotuksiani liikuntapaikoiksi. Vuoden 1968 asemapiirrosta on täydennetyn tekstein ja lisäksi kuvassa ovat poikki- ja pituusleikkaukset, joista näkyy, mihin ja miten ehdottamani uudet toiminnot sijoittuisivat Heikintorin rakennuksessa ja sen ulkopuolella.
Avaan suunnitelmaani tarkemmin:
Bottennivå eli kellaritaso: Liikunnan puku- ja peseytymistilat portaineen ovat nykyisissä tekniikkatorneissa ja ne saavat tarvitsemansa lisäneliöt kellarikerroksesta. Heikintorin huoltotilat ajoramppeineen antavat mainiot puitteet vaikkapa olympialajiksi päässeelle skeittaukselle. Jos vielä aikanaan toiminut nuorisotila kunnostettaisiin entiselle paikalleen, koko nykyinen kellarikerros saataisiin aktiiviseen käyttöön.
Gatunivå eli katutaso: Heikintorin matalamman siiven 1. kerroksen (jalkakulkuväylän taso) välipohja puretaan. Syntyy avointa korkeaa tilaa erilaisille pallopeleille (sulkapallo, lentopallo, squash, koripallo, salibandy, padel jne.). Ravintolat ja baaritkin sopivat kuvaan – kunhan mukana pysyy rakennuksen ainoa alkuperäinen ja edelleen toimiva yritys Grilli Ribis!
Terassnivå eli terassitaso: Matalamman puolen toinen kerros sopii mainiosti esimerkiksi joogan ja tanssin tiloiksi. Myös pöytätennis voisi tältä tasolta saada tilansa. Biljardin tila on terassikerroksen toisella puolen, seuranaan mahdollisesti olutbaari. Myös alkuperäiset, kansalaisten käyttöön varattavat juhla- ja kokoontumistilat olisivat täällä.
Övre plan eli ylin taso: Kuten skissistä näkyy, kaksi tenniskenttää sijoittuisi hyvin matalamman osan katolle. Niiden suojaksi tulisi kevyt ylipaine-pallokenttäkatos. Tekniikkatornien tälle tasolle tulevat osat joudutaan purkamaan.
Ehdotan myös tenniskenttien tekemistä nykyiselle paikoitusalueelle. Massa-ulkokentät voidaan tarvittaessa suojata säältä yhdellä tai usealla muovikate-kuvulla. Tenniskenttien sijainti riippuu tietenkin kansalaistori-ratkaisusta.
Jos koko kiinteistölle tarvittaisiin lisää rakennusoikeutta taloudellisesta tai muusta syystä, nykyisten rakenteiden varaan voisi rakentaa puurakenteisia lisäkerroksia kysynnän ja kaupunkikuvan sallimassa määrin. Tämä koskee Heikintorin rakennuksen korkeampaa osaa.
Saksan Perlachin kaupunkirakenteellinen ideakilpailu
Nyt toiseen esimerkkiini Ervin töistä. Kyseessä oli vuonna 1968 järjestetty kaupunkirakenteellinen ideakilpailu Münchenin uudesta kaupunginosasta Perlachista.
Kilpailualue sijaitsi vanhasta Perlachin kylästä itään, edelleen viljelyssä olleilla pelloilla, jotka rajautuivat suunniteltuihin ja osin jo rakennettuihin suuriin liikenneväyliin. Tämän kilpailun alueena oli vain noin neljännes-viidennes koko uudisrakentamisen kohteena olleesta Perlachin alueesta. Koko suuri uudisalue sai myöhemmin uuden nimen Neuperlach.
Kilpailun järjestäjinä olivat Münchenin kaupunki ja kaupungin asuntokysymyksissä tärkeä vaikuttaja, asuntorakentajakonserni ”Neue Heimat Bayern”.
Seuraana kuva nayttää sen, miten lähellä Münchenin ydinkeskustaa kilpailun toteutusalue sijaitsee. Miljoonakaupungissa paine asuntorakentamisen ja muidenkin toimintojen laajentamiseen oli valtava ja hinta kova.
Vuonna 1968 elettiin kahden Saksan aikaa (läntinen Saksan Liittotasavalta BRD ja itäinen Saksan Demokraattinen Tasavalta DDR). Tämä kilpailu oli avoin vain Länsi-Saksan ja Länsi-Berliinin arkkitehdeille. Mukaan oli kutsuttu myös kolme ulkomaalaista arkkitehtia, joukossa Aarne Ervi. En valitettavasti ole löytänyt muiden kutsuttujen ulkomaisten arkkitehtien nimiä. Kilpailuun jätettiin 82 ehdotusta. Palkintoja ja lunastuksia sai kaikkiaan 11 ehdotusta. Niiden joukossa on ainoastaan saksalaisia nimiä.
Varmaankin Saksa-kokemusteni takia sain Ervin toimistossa vastuun Perlach-kilpailuehdotuksen tekemisestä. Työssä oli keskeisesti mukana hyvin innovatiivinen liikenneinsinööri Pentti Murole, joka johti tuohon aikaan Liikennetekniikka Oy:ta.
Suunnittelimme Tapiolan hengessä – olihan Ervi ilmeisesti kutsuttu sen perusteella mukaan. Ratkaisumme oli järjestelmällinen, asuntokortteleiden osalta matalahko, mutta tiivis kaupunkirakenne keskuskortteleineen. Niissä autoliikenne, huolto ja paikoitus painettiin maanalaiseen kerrokseen. Näin maan tasolla oleva alueen keskustan jalankulkutaso jäi täysin vapaaksi autoliikenteestä.
Yllä oleva malli kuvaa ehdotuksemme koko itä-länsi-suuntaisen kilpailualueen. Sijoitimme alueen itäpäähän sen keskustarakenteen.
Suurimmalle osalle kilpailualueesta ehdotimme inhimillistä, suhteellisen pienimittakaavaista, mutta tiheää asuntorakentamista. Halusimme, että asukkaat voivat nauttia maan tasolla viihtyisästä asuinympäristöstään. Perlachin vanha kyläkeskittymä rakennuksineen alueen länsipäässä edellytti sitä kunnioittavaa ja sen mittakaavassa tapahtuvaa uudisrakentamista.
Kilpailualueen keskustan liikenneratkaisu ja mittava paikoituspaikkojen tarjonta toimii samalla Perlachin keskustan ulkopuolisen asuinympäristön paikoitusreservinä. Näin itse asuinalueille ei tarvitse varata juurikaan paikoitusalueita.
Suunnitelmamme keskustarakenteen periaatteet ja kerrokset näkyvät seuraavassa / seuraavissa kuvissa.
Suomessakin oli 1960-luvulla suunnitteilla paljon Ervin Tapiolaa tiukempaa, tiiviimpää ja korkeampaa rakentamista. Esimerkkejä ovat Lappeenrannan ruutukaavakeskusta (arkkitehti Erkki Juutilainen 1963), Helsingin Itä-Pasila (kuvassa mukana myös Länsi-Pasila, jossa paikoitus ratkaistiin keskitetysti maanalaisena) ja Tapiolan toteutumaton keskustasuunnitelma (JKMP, 1968). Ylevänä tavoitteena näissä kaikissa oli luoda häiriötön jalankulun maailma, joten autot sijoitettiin jalankulkukansien alle. Aiheesta kiinnostuneille suosittelen Pentti Muroleen kirjaa ”Ihmistä ei voi suunnitella – kiveä voi” (2012). Se esittelee erinomaisesti 1960-luvun kävelykeskusten synnytystuskia ja monia muita tuolloin ajankohtaisia kysymyksiä.
Oikealla Muroleen ja Pekka Salmisen Pasila-visio vuodelta 1968.
Muistaakseni Murole sai juuri Perlach-kilpailun aikaan jonkun tarttuvan taudin ja hän joutui hoidettavaksi Auroran sairaalaan. Kävimme useita kilpailun kehittelyyn liittyneitä keskusteluja Auroran sairaalan vierashuoneissa.
Työmme valmistui viime hetkillä, joten suuren ja painavan mallilaatikon ja piirustusten lähettäminen arvioitavaksi ei onnistunut enää tavallisena lentopostina. Lähetys onnistui vain lentomatkustajan matka- tai rahtitavarana. Niinpä minulle hankittiin pikaisesti lento Müncheniin ja sain työmme ajoissa perille.
Valitettavasti palkintolautakunta ei ollenkaan ymmärtänyt ratkaisuamme, joka oli ainakin Saksan oloissa uudenlainen ja perinteisestä lähiökaupungista poikkeava. Ehdotuksemme karsiutui palkittavien joukosta.
Perlachin opit
En ymmärtänyt vuonna 1968 selvittää, miten ja miksi kilpailu näin ratkaistiin. Nyt yli 50 vuoden jälkeen aloin perehtyä asiaan, apunani kirja “Neuperlach, städtebauliche Entwicklung des neuen Stadtteils Neuperlach in München 1960-2008” (toim. Sigrid Bretzel, München 2009).
Kirja käsittelee koko suurta Neuparlachin aluetta. Kaupunkirakenteellinen kilpailu, johon Ervin toimisto osallistui, rajoittui vain osaan tästä alueesta.
Neuperlach oli rakentamisensa aikaan Euroopan suurin kaupunkirakennushanke. Tavoitteena oli 25 000 asuntoa, 80 000 asukasta ja 20 000 työpaikkaa. Se oli myös edellä mainitun kirjan kirjoittamiseen (2008) mennessä Saksan suurin yhtenäinen kaupunkirakentamisprojekti.
Katsotaan ensin, miltä kilpailualue näytti 200 vuotta sitten ja 1960-luvun alussa.
Seuraavat kolme kuvaa kertovat Neuperlachin suunnittelusta 1960-luvulla, ennen kilpailun järjestämistä. Ensimmäisessä kuvassa näkyvät koko alueen rakennevaihtoehdot vuosina 1961-65. Toisessa kuvassa pohditaan liikenteen järjestämisen periaatteita. Kolmannessa kuvassa on vuoden 1965 rakennekuvan jalankulkuväylien varaus. Se kertoo jo siitä, että aluevaraukset julkisille toiminnoille annettiin kaupungin vastuulle.
Miljoonakaupungissa paine asuntorakentamisen ja muidenkin toimintojen laajentamiseen oli valtava ja rakennusmaan puute vielä kovempi.
Tähän pieni sivuhuomio: Tutustuin itse Saksan rakennuslakeihin ja niiden vaikutukseen maaomistusoloihin vuonna 2000, kun pidin Tampereen teknillisen korkeakoulun EDUTECH-yksikön jatkokoulutuksessa rakennusalan jatko-opiskelijoille johdantokurssin Saksan rakentamisen käytännöistä.
Mutta palataan Perlachiin, sen maanomistusjärjestelyihin ja niiden muutoksiin. Kohta nähdään kuvat, joita avaan ensin: Suuri kuva on vuodelta 1962 ja siinä Münchenin kaupungin omistamat maat ovat vihreällä. Loppujen 500 tontin 160 maanomistajan maat ovat vaaleansinisellä. Kuten näkyy, Münchenin kaupungissa oli valtavasti vielä ns. sarkajaon määrittelemää viljelysmaata. Ruotsi-Suomessahan sarkajako poistettiin isojaolla jo vuonna 1757.
Kuvista näkyy, kuinka Perlachin pienomistajien maat siirtyivät 1960-luvun aikana vähitellen kolmelle päätoimijalle: Münchenin kaupungille ja asuntorakentajille Neue Heimat Bayern ja Terrafinanz.
Ennen vuotta 1966 maaomistusta siirtyi näille maan ostoin ja vaihtosopimuksin. Ylemmässä pienessä kuvassa keltaista väriä eli kirkon tai yksityishenkilöiden maita on kuitenkin vielä paljon.
Alemmassa kuvassa ollaan vuodessa 1966 ja maanomistusjärjestelyt on saatu neuvoteltua silloisen rakennesuunnitelman toteuttamiseksi. Keltaiset ja vihreät alueet on varattu Münchenin kaupungille liikennettä, viheralueita ja julkisia palveluja varten. Punertavat ja siniset alueet on jaettu pääosin asuntorakentamisyrityksille, osin myös katoliselle kirkolle ja yksityisille omistajille.
Perlach oli “liian lähellä” Münchenin keskustaa, jotta se olisi voinut välttynyt massiiviselta rakentamiselta, jonka taustalla oli maan hinnan kohoamisen aiheuttama paine.
Ja näin kilpailu vuonna 1968 ratkaistiin. Alla on kolme kuvaa berliiniläisen Bernt Lauterin voittajaehdotuksesta. Neljäs kuva näyttää, mikä oli koko Neuperlachin alueen suunnittelutilanne vuonna 1972.
Perlach on malliesimerkki kehityksestä, joka on toistunut ja toistuu vastaavissa asuntorakentamishankkeissa eri maissa. Maanomistusolot eli rakennusmaan hankinta aiheuttaa paineita ja vaikuttaa lopputuloksiin.
Nyt jälkiviisaana sanoisin, että Perlachin kaupunkirakennekilpailun tulokseen vaikuttavat useat seikat: tuon ajankohdan trendit kaupunkisuunnittelussa, kilpailun järjestäjän suhde kaupungin päättäjiin ja lopuksi ehkä tärkeimpänä: maanomistusolot.
Toisaalta tämäkin kilpailu osoittaa, että kun suunnitellaan hyvillä tavoitteilla ladattua suurta kaupunkikokonaisuutta, arkkitehtuurikilpailu antaa harvoin lopullisia vastauksia. Jos tavoitteet kuitenkin rajataan ja määritellään huolella, kilpailulla voi tuoda kaupungin kehitystyöhön tuoreita ja uutta luovia vaihtoehtoja.
Suhtaudun tämän kilpailun tulokseen hyvin kriittisesti. Silti voisin ehkä sanoa, että nykyinen Neuperlach saadaan oikealla kuvakulmalla näyttämään melkein viihtyisältä, Alpit taustallaan. 1960-70-lukujen rakentaminen näyttää nykyajan pilvenpiirtäjiin ja tornitaloihin nähden jopa inhimilliseltä, kuten seuraavista kuvista näkyy.
Kuten tiedämme, Perlachin kaltaisia kasvottomia asuinalueita on syntynyt 1960-luvulla ja sen jälkeen joka puolelle Eurooppaa.
Mikä erikoisinta, paljon hahmottomampaa ympäristöä syntyy edelleen – Helsingissä.
Tietenkin tilanne ja olosuhteet, kulttuuriympäristö ja mittakaava ovat aivan erilaiset 60-luvun Munchenissä ja 2000-luvun Helsingissä. Helsingin kaupunki on myös kaukonäköisesti hankkinut omistukseensa merkittävän osuuden rakennusmaasta ja sitten vuokrannut sitä pitkäaikaisilla vuokrasopimuksilla rakentajille.
Ei kuitenkaan tarvitse kuin mennä Helsingin Keski-Pasilaan, Jätkäsaareen tai Kalasatamaan, jotta herää kysymys: Eikö kaupunkisuunnittelussa ole puolessa vuosisadassa ole opittu juuri mitään? Miksi Helsingin ainutlaatuinen merellinen siluetti halutaan tuhota?
Uskon, että Ervi olisi suunnitellut nämäkin alueet aivan toisenlaisiksi.
Seuraavassa kuvassa näkyy Perlach-ehdotuksemme malli Ervin työ- ja neuvotteluhuoneessa. Kuva on otettu kilpailun jälkeen, joten ehdotus pysyi varmasti hänen mielessään.
Aarne Ervin perintö elää
Aarne Ervin työskentelytavan olennaisin piirre oli intuitiivinen kokonaisnäkemys – kuten tämä kirjoituksen alussa jo mainitsinkin. Ervi myös ajatteli ja toimi aina hyvin humaanisti.
Ervi kirjoitti vuonna 1942 Arkkitehti-lehdessä:
“Rakennustehtävää kokonaisuutena voi aina kutsua rakennustaloudelliseksi ongelmaksi, johon kuuluu mitä erilaisimpia teknisiä ja rahataloudellisia kysymyksiä. Mutta siihen kuuluu myös taiteellisia, sosiaalisia, terveydellisiä, perinteellisiä, vaistonvaraisia jne – kutsukaamme niitä yleisnimellä “inhimillisiä” kysymyksiä. Niitä on vaikea sanoin selvittää tai numeroin osoittaa. Ne ovat erilaisia riippuen ajasta, paikasta, sivistystasosta, mahdollisuuksista, traditiosta ja lukemattomista muista sekä aivan perusasiohin ja vivahduksiin vaikuttavista seikoista.”
Viime vuosikymmeninä tällaista ajattelua on haastettu jatkuvasti: Arkkitehtuuria rajaavat uudet, yhä yksityiskohtaisemmat ja lukuina määritellyt vaatimukset. Globaalissa, byrokraattisessa ja teknillistyvässä maailmassa Aarne Ervin perinnön arvo erottuu. Tämä perintö antaa eväitä sille, että ihminen ja ympäristö pysyvät kehityksen ohjenuorina.
Aiheesta (aivan erityisesti) kiinnostunut löytää linkin takaa vielä Ervi-kirjaan noin 50 vuotta sitten kirjoittamani johdannon sekä kirjailija Pekka Suhosen ja arkkitehtien Kirmo Mikkola, Juhani Pallasmaa, Jorma Mänty ja professori Yrjö-Paavo Häyrysen artikkelit. Näissä kirjoitettuihin asioihin olen edellä viitannut ja vähäisin osin myös lainannut. Yhä kattavampi kuva Aarne Ervistä syntyy kuitenkin lukemalla myös nämä tekstit.
Pieni lisäys syyskuussa 2022: Löysin yllätyksekseni Erviä käsittelevän erinomaisen artikkelin – vuodelta 1968. Tämä 13-sivuinen artikkeli on saksalaisesta db-lehdestä (deutsche bauzeitung), numerosta 9/1968.
Jos mukana on ilman asianmukaista lupaa julkaistuja kuvia, pyydämme ottamaan yhteyttä sähköpostitse. Kuvat poistetaan tarvittaessa.
