Tässä artikkelissa kerron Egon Eiermannista, joka oli opettajani ja tärkeä innoittajani. Eiermann oli arkkitehtuurin modernismin keskeisiä hahmoja. Hänen tunnetuimpia töitään ovat Brysselin maailmannäyttelyn 1958 Saksan paviljonki ja Berliinin Kaiser-Wilhelm -muistokirkko. Haluan kuitenkin avata hänen monipuolista uraansa paljon laajemmin.
Aloitetaan aivan perustiedoista:
Egon Eiermann syntyi 29.9.1904 Neuendorfissa Potsdamin ja Berliinin välissä. Hänen isänsä oli rautatieinsinööri Odenwaldin Buchenista ja äitinsä oli berliinitär. Eiermann valmistui 1927 arkkitehdiksi Berlin-Charlottenburgin teknillisestä korkeakoulusta. Hän kuoli menestyksellisen ja mittavan työuran ollessa vielä tavallaan kesken 19.7.1970.
Egon Eiermann valittiin 1963 Royal Institute of British Architectsin kunniajäseneksi ja 1965 Berliinin Teknillisen Yliopiston kunniatohtoriksi.
Eiermannin töiden luettelo on vaikuttava: Hänellä on työluetteloiden mukaisia töitä 236 kappaletta. Eiermannin kirjoituksista on taltioitu yhteensä 70.
Realisti, taitava puhuja ja lahjakas piirtäjä
Opiskelupaikakseen Egon Eiermann valitsi Berlin-Charlottenburgin teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosaston vuonna 1923. Syyksi hän mainitsi sen, että hän halusi oppia piirtämään rakennuksia perinteisesti, kaikissa tyylilajeissa. Uusi, moderni arkkitehtuuri oli vain yksi niiden joukossa. Eiermann tahtoi oppia tuon ajan käytännöt eikä siksi valinnut täysin uudenlaisiin ratkaisuihin tähtäävää, Weimarin kokeellista Bauhausia.
Eiermannin tärkeimmät opettajat olivat Heinrich Tessenow ja ennen muuta Hans Pölzig, jonka suosikkiopiskelija Eiermann oli.
Nyt Karslruheen, jossa Eiermannin ja minunkin tieni kohtasivat. Seuraava kuva näyttää kaupungin perusrakenteen: Säteittäiset vyöhykekaistat, joiden keskipisteenä on linna. Baden-Durlachin maakreivi perusti tämän barokin ajan ideaalikaupungin ”Planstadt Karlsruhen” vuonna 1715. Kaupungin perusrakenne on säilynyt sellaisenaan.
Egon Eiermann oli professorina Karlsruhen teknillisessä korkeakoulussa opiskellessani siellä 1950-luvulla. Eiermann aloitti professorina vuonna 1947 ja jatkoi virassa kuolemaansa asti vuonna 1970. Eiermannin professuurinsa alkuaikoina Karlsruhen teknillisen korkeakoulun johdolle kirjoittama kirje kuvaa hyvin hänen ehdotonta johdonmukaisuuttaan:
”Sellaisesta taiteellisesta näkemyksestä, josta te puhutte, minä vähät välitän! Rakentamisen todellisuus sallii taiteellisen näkemyksen aina vain osittain. Tässä kohtaa lienee olennaista, mitä tarkoitamme sanalla ”taiteellinen”. Minusta vaikuttaa siltä, että alallamme taiteellinen on ymmärrettävä vain yhdellä tavalla. Taiteilijan syntyminen vaatii kaikkia näitä: subjektiivisesti ja objektiivisesti inhimillinen suhtautuminen, tunne ihmisten välisestä solidaarisuudesta, myötäelämisen taito yhteiskunnallisissa ja poliittisissa rakenteissa, menneestä saatuun tietoon perustuva aavistus tulevasta, kaikkien teknisten ja taiteellisten tarpeellisuuksien tuntemus, eli koottu tieto – yhdessä ihmisen olemuksen kanssa.”
Samainen Eiermann osasi olla myös iloinen ja vitsikäs. Hän oli mitä loistavin puhuja, joka helposti sai kuulijansa itkemään tai nauramaan.
En ole toistaiseksi tavannut toista yhtä lahjakasta piirtäjää. Eiermannin piirustustaito oli myös siitä harvinainen, että hän pystyi piirtämään yhtä vaivattomasti niin oikealla kuin vasemmalla kädellään. Tämä taito johdatti hänet jo ennen varsinaista opiskelua mainospiirtäjäksi voimakasta noususuhdannetta eläneisiin Berliinin suuriin tavarataloihin. Nykyisiä graafisia mahdollisuuksia ei tuolloin 1920-luvulla tunnettu. Niinpä Eiermannin mainoskuvilla oli suuri kysyntä. Hän kertoi joutuneensa hankkimaan oman puhelimen yhtenä ensimmäisistä Berliinissä – aikana, jolloin puolella kaupungin asunnoista ei ollut edes sähköjä kodissaan.
Kuuluin jo opiskelijana Eiermannin ihailijoiden joukkoon, muiden joukossa. Ihailumme lähenteli henkilökulttia: Pyrimme jopa hankkimaan samanlaiset Clarks-kengät. Siihen liittyy pieni muisto: Olin Berliinissä joskus aivan 50-luvun lopussa, niihin aikoihin, kun keskustelu Kaiser- Wilhelm -muisto-kirkosta kävi kuumimmillaan. Olin ostamassa Egon Eiermannin kantakenkäkaupasta uusia Clarkseja, kun yhtäkkiä Egon itse astuu kauppaan ja kysyy “Mitäs sinä täällä teet?”.
Pidimme myös vakosamettiasuja Eiermannin tapaan ja kävimme Eiermannin käyttämässä parturissa saadaksemme aidon lyhyeksi leikatun Eiermann-tukan. Eiermannin toimiston ja meidän oppituolilaisten keväiset parsaretket Karslruhen maaseudun suosittuihin ravintoloihin, karnevaaliriehat ja vastaavat olivat meille yhtä juhlaa.
Haluan nostaa esiin muitakin osuvia lainauksia löytämistäni Eiermannia käsittelevistä teksteistä:
Tunnettu saksalainen arkkitehtuurihistorioitsija ja -kriitikko Wolfgang Pehnt vertaili modernistien toiseen polveen kuuluvia Eiermannia ja hänen saksalaiskollegaansa Hans Scharounia näin:
”Eiermann ja Scharoun näyttävät minusta olevan voimakkaimmin vaikuttaneet saksalaiset arkkitehdit 1950-70 luvuilla. Samaan aikaan he edustavat mahdollisimman vastakkaisia näkemyksiä arkkitehtuurin perusteluista ja tavoitteista. Kumpikin arkkitehti, Eiermann Karlsruhessa ja Scharoun Berliinissä, olivat karismaattisia opettajia, jotka kykenivät inspiroimaan oppilaitaan ja työntekijöitään. Heidän oppinsa ja rakennetut esikuvat otettiin vastaan ja niitä työstettiin suurella intensiteetillä, mikä teki Eiermannin ja Scharounin “koulukunnista” – joita ei kuitenkaan syntynyt – kahden täysin vastakkaisen ajattelu- ja toimintamallin toteuttajia.
Realisti Eiermannille olivat rakenne, materiaali, toiminnot ja ekonomia lopputulokseen vaikuttaneita tekijöitä, kun taas vitalisti Scharounilla sitä näyttivät olevan vain oleellisen elämänvirta ja sen muotoilutarpeet.
Eiermannin kohdalla työt piti voida perustella todellisin syin, kun taas Scharounin töiden perusteluiksi piti aktivoida sielulliset ja luovat voimat. Eiermannin oppituolissa näytti vallitsevan kirkas rationaalisuus ja ilmeikäs vaikuttavuus, Scharounin ateljeessa taas vaikutti hämäräksi jäänyt salatiede, johon sopivat hyvin mestarin sikarin tiheät savupilvet. Eiermann vastasi puhelimeen epävirallisesti ”Halihallo”, mitä Scharoun ei voinut ollenkaan hyväksyä!”
Eiermannin vuosien 1956-70 kirjeistä julkaistiin vuonna 1994 kirja ”Egon Eiermann: Briefe des Architekten” (Arkkitehdin kirjeitä). Nostan siitä esiin kolme kohtaa:
”Mitä kauemmin opetan, sitä paremmin tiedostan, kuinka vähän pelkkä tieteellinen tieto merkitsee verrattuna inhimillisiin, yhteiskunnallisiin ja sosiaalipoliittisiin seikkoihin.”
“Arkkitehdit ovat kummallinen joukko. Teknikot pitävät heitä taiteilijoina ja taiteilijat teknikkoina. Kummatkin ovat oikeassa.”
“Vähentämisellä, pois jättämisellä, yksinkertaistamisella on syvä eettinen perusta. Se mikä on yksinkertaista, ei koskaan voi olla pahasta.”
Eiermannin syntymän satavuotisvuonna 2004 järjestettiin Karlsruhessa näyttely nimellä ”Egon Eiermann, die Kontinuität der Moderne” (Modernismin jatkuvuus). Tästä näyttelyn nimestä sain inspiraation koko tämän artikkelisivustoni nimeksi.
Egon Eiermannin kuoleman 50-vuotismuistoksi kirjoitettiin osuvasti:
”Eiermann uskoi modernismin uudistamista tukevaan voimaan ja jatkuvan muutoksen välttämättömyyteen. Modernismi merkitsi hänelle kuitenkin samanaikaisesti klassista ideaalia. Tätä vastakohtaa tai ristiriitaa saamme kiittää joukosta Saksan arkkitehtuurihistorian kauneimpia rakennuksia.”
(Sonja Hildebrandin artikkelista ”Modernin itsetietoisuus” (Die Selbstgewissheit der Moderne / db-lehti 7 / 2020).
Pohdintaa “Eiermannin koulukunnasta”
Arkkitehti Lothar Götz oli yksitoista vuotta Eiermannin assistenttina Karslruhen teknillisessä korkeakoulussa, vuodet 1950-61. Niistä kolme viimeistä minä olin Eiermannin toisena assistenttina. Palaan siihen hetken päästä.
Lothar Götz kirjoitti Stuttgartissa 1994 pidettyyn seminaariin muistosanat Egon Eiermannista otsikolla ”Architekt, Lehrer und Vorbild” (Arkkitehti, opettaja ja esikuva). Götz kysyy, oliko Eiermannilla omaa koulukuntaa ja miksi tämä irtisanoutui siitä. Seuraavassa on tiivistämäni ja suomentamani versio kirjoituksesta:
Eiermannin opiskelijat kutsuivat itseään Eiermannin koululaisiksi (Eiermann-Schüler). Myös julkisuudessa puhuttiin ja kirjoitettiin “Eiermannin koulukunnasta”. Eiermann ei kuitenkaan halunnut opettaa koululaisia, vaan hän halusi auttaa opiskelijoita tiellä itsenäisiksi arkkitehdeiksi – oman opettajansa Hans Pölzigin tapaan.
Eiermann-koulukuntaa ei voinut syntyä, koska Eiermann ei ollenkaan hyväksynyt sääntöjä. Eiermannilla oli kuitenkin periaatteensa. Hänestä säännöt ovat kuin kapea polku, jota on seurattava. Jokainen askel ulos tältä polulta olisi sääntöjen rikkomista.
Eiermann tarvitsi hyvin laajan vapauden kentän – niin suuren, että siinä voi itse asettaa itselleen rajoja. Hän veti rajansa niin, ettei hänen tarvinnut koskaan ylittää niitä. Näin hänellä oli riittävästi tilaa periaatteilleen. Hän tarvitsi tilaa temperamentilleen, mielikuvitukselleen ja luovuudelleen. Hän tarvitsi suuren vapauden, mutta itse asettamillaan ehdoilla.
Eiermannin oppia ei voi tulkita vain periaatteina tai rakenteina. Hän opetti sitä, minkä oli itse juuri kokenut. Hänen opetuksensa oli hyvin aikaan sidottua ja se perustui omiin töihin. Opiskelijoiden tuli itse tulkita tästä oikeat tavoitteet ja johtopäätökset.
Eiermannilla oli kaksi keskeistä periaatetta. Ensimmäinen niistä oli tektoniikka, rakennusosien sommittelu ja liittäminen kokonaisuudeksi. Hän tarkoitti sillä osien liittämistä kokonaisuudeksi niin, että yksittäiset osat jäivät kokonaisuudessa tunnistettaviksi. Tämä liittäminen ei kuitenkaan ollut vain teknologinen tulos, vaan tuotti rakennustaidetta.
Eiermann ei esimerkiksi käyttänyt rappausta, koska se ei ollut liittämistä vaan kätkemistä.
Toinen keskeinen periaate oli yksinkertaisuus. Ei kuitenkaan minimalistisen arkkitehtuuri-ideologian tavoitteluna, vaan tiukkana velvollisuutena käytettyjen menetelmien suhteen.
Eiermann näytti, kuinka on mahdollista rakentaa yksinkertaisin tavoin teknisesti oikein, pitkäaikaisen kestävästi ja rakennustaiteellisesti ihailtavasti.
Eiermann oli aito ja omintakeinen ihminen: Hän käyttäytyi epätavallisesti, hänellä oli erittäin nopeat reaktiot, hän oli älykäs ja hänellä oli harvinainen luovuuden kyky. Eiermann ei kuitenkaan ollut mikään pyhimys. Hänellä oli monia ominaisuuksia, jotka eivät aina olleet muille ihmisille helppoja. Hän rakasti provosointia ja vastakkainasettelua, mistä kaikki eivät pitäneet.
Vielä suora käännös Götzin loppusanoista:
”Eiermann loi ja tuotti rakennustaiteellisilla suorituksillaan osan 20-vuosisadan kulttuurista. Jokaisen arkkitehdin sivistykseen kuuluu tuntea tämä kulttuuri, sillä vain näin hän voi tehdä oman osansa tämän päivän ja huomisen kulttuurin puolesta.”
Vuonna 2018 kuollut Lothar Götz oli vuonna 1997 perustetun Egon Eiermann Gesellschaft -seuran perustajajäsen, pitkäaikainen puheenjohtaja ja kunniajäsen.
Assistentiksi Eiermannin oppituoliin
Sitten omiin kokemuksiin. Yhteyteni Eiermanniin tiivistyivät syksyllä 1958. Olin edennyt opinnoissani niin, että sain opintokirjaan merkinnän “erittäin hyvä” (Diplom-Vorprüfung mit Gesamtnote sehr gut bestanden an der T.H. Karlsruhe abgelegt).
Pikku-diplomi (Diplom-Vorprüfung) oli tuolloin opiskelujen ensimmäinen osuus – vastaten nykyistä kandidaattivaihetta. Sen suoritettuani olin suunnitellut Suomeen palaamista ja opintojen jatkamista kotimaassa. Suunnitelmani muuttuivat kuitenkin täysin, kun Egon Eiermann kysyi, haluaisinko tulla toiseksi assistentiksi hänen oppituoliinsa. Suostuin ehdotukseen ilomielin. Niin paluu kotimaahan siirtyi toistaiseksi.
Ensimmäisenä assistenttina jatkoi edellä mainittu Lothar Götz, joka myöhemmin toimi Stuttgartin yliopistossa arkkitehtuurin professorina. Minä olin Karlsruhessa oppituolin työmyyränä.
Eiermannilla oli professuurin lisäksi korkeakoululla myös oma toimisto. Toimiston ja professuurin työt limittyivät luonnollisesti usein.
Nuo kolme vuotta assistenttina johdattivat minut käytännön kautta arkkitehtuurin perimmäisten kysymysten pohdintaan. Sain tai jouduin päivittäin arvioimaan ja korjaamaan opiskelijoiden töitä – Eiermannin ohjeita noudattaen.
Opiskelijoiden ensimmäisenä suunnittelu tehtävänä oli yksinkertaisen, hyvän asunnon pohjapiirroksen esittäminen. Tämä tuli ratkaista säännöllisen, siis aivan normaalin harjakaton alla. Asunnon pohjapiirros saattoi olla mitä vain, mutta sen oli asetuttava tämän säännöllisen suorakulmaisen katon alle.
Ohjeiksi annettiin vielä, että ulkoseiniin on tehtävä sellaisia ikkuna-aukkoja, että jokaiseen huoneeseen saadaan luonnollinen päivänvalo. Lisäksi tarvitaan ovia, jotta päästään taloon sisälle ja ulos – sekä väliovia sisäseiniin.
Asunto on yhdessä kerroksessa, mutta jos opiskelija haluaa käyttää hyväkseen vinon katon tarjoamat mahdollisuudet, tarvitaan asunnon käytön kannalta oikein sijoitetut portaat, joissa on oikein mitoitetut nousu ja etenemä.
Kantavista rakenteista annettiin ohje, että on ehdottomasti noudatettava luonnon lakeja, eli voimat ja painot on johdettava aina kohtisuoraan alaspäin.
Näin Eiermann halusi estää jo opiskelun alusta alkaen epämääräisillä muodoilla ja muodeilla kikkailun. Näistä ohjeista saattoi myös poiketa, mutta poikkeavat eli vapaita muotoja käyttäneet ratkaisut hyväksyttiin vain silloin, kun ne toteuttivat edellä kuvatut Eiermannin kaksi keskeisintä periaatetta.
Hyväksyttäviä poikkeavia ehdotuksia syntyi harvoin ja niistä näki heti, että kyseessä on jo opintojen alkuvaiheissa lahjakas ja luova, kehityskelpoinen arkkitehtuurin opiskelija.
Näin opiskeluni Karlsruhessa jatkuivat Eiermann-painotteisesti. Sain puolipäivätoimestani Eiermannin oppituolissa palkkaa 275 DM kuukaudessa. Se ei kuitenkaan oikein tahtonut riittää elämiseen. Saksassa oli vaikeaa saada töitä arkkitehtuurin opiskelijana, päinvastoin kuin Suomessa. Olin kuitenkin jo tutustunut muutamiin paikallisiin tunnettuihin arkkitehteihin. Heidän tuellaan pääsin töihin menestyneeseen toimistoon Werkgemeinschaft Freie Architekten, HHLSS (Hirsch, Hoinkis, Lanz, Schütz, Stahl). Useimmat toimiston arkkitehdeista olin eri yhteyksissä oppinut tuntemaan henkilökohtaisesti. Tein tuossa toimistossa töitä ajoittain.
Lähituttavapiiriin kuului myös Heinz Mohl, silloisen professori Hauptin assistentti. Hänestä tuli myöhemmin yksi tunnetuimmista modernismin jälkeisen liikkeen edustajista Saksassa ja professori Stuttgartin taideakatemiaan – kuten myös toisesta tuttavastani, sveitsiläis lähtöisestä Hans Dreheristä, joka oli myös Eiermannin toimiston kasvatteja. Dreher opiskelijoineen teki opintomatkan Suomeen ja sen järjestelyissä olin apuna.
Jaoimme minua pari kurssia edellä olevan opiskelukaverini Gerd Bauerin kanssa asunnon. Se oli mukava 3-4 huoneen, keittiön ja kylpyhuoneen asunto Karlsruhen pääkadun varrella. Tuleva vaimoni muutti sinne myös.
Karlsruhen hyvin lämpimät ja kosteat kesät eivät aina motivoineet sisätöissä istumiseen. Korkeakoululla oli tunnettu ja arvostettu Urheiluinstituutti. Lisäksi olin käynyt ahkerasti Karlsruhen Tennisseuran harjoitustunneilla opiskelijoiden joukosta löytyneiden taitavien pelaajien kanssa. Sain luvan antaa tennistunteja niitä haluaville – ja heitä riitti. Tällä tavalla sain monesti korvattua hiostavan toimistotyön tennistunneilla raittiissa ulkoilmassa, ja ansiotkin kasvoivat.
Avaan hiukan yllä olevaa karttakuvaa: Tältä Karlsruhe näytti vuonna 1965, muutaman vuoden valmistumiseni jälkeen. Saksan perustuslakituomioistuimen tulevat rakennukset on jo luonnosteltu kartalle linnan viereen. Tuohon paikkaan ei noussut teatteria, vaikka Eiermannkin osallistui sen suunnittelukilpailuun vuonna 1960.
Kartassa “Technische Hochschule” -tekstin alla näkyy perinteikäs tekninen korkeakoulu, joka vuonna 1967 nimettiin yliopistoksi.
Myös linnasta koilliseen sijaitseva “Wildparkstadion” oli karlsruhelaisille jalkapallon ja urheilun ystäville tärkeä paikka – ja on sitä edelleen.
Seuraavaan karttaan on lisätty diplomityöni “Opiskelijakeskus” (“Studentenzentrum”). Se esitti yhden tavan lieventää opiskelijoiden asuntopulaa. Keskukselle liityntäympyröineen löytyi hyvä paikka säteittäisen barokkikaupungin koillisesta sektorista. Karlsruhen linna ja arkkitehtuurikoulu näkyvät kartassa mustalla.
Sain viimeiset harjoitustyöni, tutkinnot ja diplomityön tehtyä kesään 1961 mennessä. Todistuksesta näkyy, että Saksassa myös arkkitehdeille annetaan diplomi-insinöörin titteli – akateemisuuden todistamiseksi ja ammattinimikkeen virallisen suojelun takia. Toki todistuksessa mainitaan, että kysymyksessä on opintojen suoritus arkkitehtina.
Näistä kysymyksistä keskustellaan myös Suomessa. Täällähän voi käytännössä kuka tahansa kertoa olevansa arkkitehti.
Arkkitehtuurikoulutuksen vaiheita Karlsruhessa
Menkäämme hetkeksi arkkitehtien koulutuksen historiaan Karlsruhessa. Haluan tällä tavoin avata sitä, miten Eiermann liittyy 1800-luvulla toimineen rakennuskoulun perinteisiin.
Arkkitehtien koulutus alkoi Karlsruhessa jo vuonna 1801. Johann Jakob Friedrich Weinbrenner avasi tuolloin asuinrakennuksessaan Ettlinger-torin kyljessä rakennuskoulun. Opetus tapahtui Weinbrennerin oppikirjan ”Architektonisches Lehrbuch” mukaisesti kolmena osakokonaisuutena:
Ensimmäisenä olivat kieli- ja historian opinnot sekä aritmetiikka, geometria, mekaniikka ja sovellettu matematiikka.
Toisena oli ohjaus käytännön rakentamiseen. Sen keskeisiä kohteita olivat geometrinen, perspektiivinen ja arkkitehtoninen piirtäminen sekä rakentamisen ja rakenteiden tekniikat.
Kolmantena oppilaat pääsivät sitten näillä tiedoilla ja taidoilla pureutumaan todellisten rakennustaiteellisten kysymysten kimppuun.
Täydentääkseen opiskelijoidensa korkeamman rakennustaiteen kykyä Weinbrenner organisoi heille laajoja opintomatkoja Italiaan sekä opintojen loppuvaiheessa matkoja Kreikkaan, Ranskaan ja Englantiin.
Weinbrennerin rakennuskoulusta kehittyi 1800-luvulla Etelä-Saksan johtava arkkitehtien koulutuspaikka. Siellä sai oppinsa yli sata arkkitehtia, kuten Friedrich Theodor Fischer ja Heinrich Hübsch.
Kartta näyttää Karlsuhen noin vuonna 1831. Keskellä vaaka-akselia on Ettlinger Tor, jonka äärellä Weinbrenner asui. Kartan oikeassa laidassa näkyvät Polytechnicum-oppilaitoksen rakennukset.
Arkkitehtien koulutuksella Karlruhessa on ollut monia vaiheita:
- 1825: Weinbrennerin rakennuskoulu yhdistettiin Karlsruhen insinöörikoulun ja lyseon reaaliluokkien kanssa. Syntyi Pariisin Ecole Polytechniquen mallin mukaan Saksan ensimmäinen polytekninen koulu.
- 1865: Polytechnicum muutettiin Teknilliseksi Korkeakouluksi, joka tunnettiin myöhemmin nimellä Fridericiana.
- 1956: Karslruheen perustettiin ydintutkimusta harjoittanut yhtiö Kernforschungszentrum Karlsruhe GmbH, aloitteen tekijänä atomiasioiden ministeri Franz Josef Strauss.
- 1967: Teknillinen yliopisto nimettiin Karlsruhen yliopistoksi (vuonna 2005 nimeen tuli sana tutkimusyliopisto).
- 1985: Ydintutkimuskeskus laajensi alaansa tekniikkaan ja ympäristöön.
- 1990-luvulla yliopiston ja ydintutkimuskeskuksen yhteistyö syveni.
- 2006-09: Laitokset yhdistyivät ja syntyi KIT eli Karlsruher Institut für Technologie. Se on sekä julkinen osakeyhtiö että ”valtionlaitos” sui generis.
Karlsruhen Teknillisen Korkeakoulun ja yliopiston historia on voitokas: 20. vuosisadalla se tuotti peräti 11 Nobel-voittajaa – yksi kirjallisuudessa, loput luonnontieteissä eli kemiassa ja fysiikassa.
Se oppilaitos, josta minä valmistuin Eiermannin opissa vuonna 1961, on nyt kuitenkin päätynyt todella kauas Friedrich Weinbrennerin rakennuskoulun periaatteista ja sen tavoitteiden toteutustavasta. Hiukan samanlainen kehityshän on tapahtunut omassa Aalto-yliopistossamme. Sielläkään arkkitehtuurin asema ei nykyään ole häikäisevä.
Sanoisin, että Egon Eiermann piti professoriaikanaan Weinrennerin alkuun panemaa koulutuksen ilmapiiriä elossa. Eiermannin opetus perustui täysin hänen omiin kokemuksiinsa ja töihinsä. Samaan aikaan hänellä oli jo kosketus teknologian kehityksen kärkeen. Esimerkkejä tästä ovat muun muassa hänen sunnittelemansa Neckermannin lähetyskeskus automaatioineen, IBM:n ja Olivettin Euroopan pääkonttorit sekä Max-Planck-instituutin rakennukset.
Arkkitehtuuria Eiermann kuitenkin opetti piirtämällä ja kertomalla. Hän teki itse suunnittelutyönsä lyijy- tai tussikynällä piirustuslaudalla, joka oli hänen kehittämänsä yksinkertaisen teräksisen tuen päällä.
Kuvan pöytärakennetta Eiermann käytti kromatuin metalliosin Pforzheimin kirkon alttarina.
Eiermannin legendaariset luennot
Mennään takaisin 1950-luvulle. Jatkoin Eiermannin oppituolissa opiskelijoideni harjoitustöiden korjausta. Johtava assistentti Lothar Götz oli kiireinen, sillä hän teki töitä aktiivisesti Karlsruhen ja Heidelbergin toimistoissaan – niinpä hän ei juurikaan ehtinyt mukaan oppituoli tavallisiin töihin. Tärkeimpiin arvosteluihin ja Eiermannin luentoihin hän sentään yleensä osallistui. Näin jouduin vastaamaan isosta osasta oppituolin velvollisuuksia yksin. Jouduin jatkuvasti korjaamaan myös minua pitemmällä opinnoissaan olevien harjoitustöitä.
Yleensä asiat sujuivat vaikeuksitta, mutta joskus joku saattoi todeta, että en ole korjaajana opinnoissani yhtä pitkällä kuin ne, joiden töitä pyrin ohjaamaan. Taisin maininta tästä Eiermannille. Hän otti asian puheeksi muistaakseni yhden luennon päätteeksi. Siihen loppuivat huomautukset epäsuhdasta.
Eiermannin luennot olivat tuolloin koko eteläisen Saksan merkittävin arkkitehtuurin tapahtuma. Joka ainoa luento oli arkkitehtiosaston suurimmassa luentosalissa aina ”loppuunmyyty”. Salissa otettiin määräysten vastaisesti käyttöön portaat ja kaikki tyhjät lattiapinnat. Luennon alkaessa oli pakko lukita ovet ja osa halukkaista jäi ulkopuolelle. Luennoille saapui aina väkeä Etelä-Saksan muista arkkitehtikouluista ja yksityisistä toimistoista aina Sveitsin Baselia ja Zürichiä myöten.
Kuten jo mainitsin, Egon Eiermann oli loistava piirtäjä kummallakin kädellään. Hän oli myös vakuuttava ja innostava esiintyjä. Luennon aikana syntyi suurelle, seinän mittaiselle mustalle liitutaululle monta erilaista kuvakertomusta rakentamisen ja arkkitehtuurin saavutuksista ja vaikeuksista sekä niiden ratkaisuista. Näin vuosikymmenten päästä minulla on jonkin verran huono omatunto siitä, etten älynnyt dokumentoida kameralla noita Eiermannin suurenmoisia, liitutaululle piirrettyjä tarinoita.
Eiermann matkusteli paljon: Berlin, Firenze, Rooma, Pariisi, monet USA:n-matkat, työmatkat Washingtoniin jne. Tämä kuului hänen luennoillaan.
Luentojen aiheina olivat aina meneillään olevat suuret rakennustyöt lukemattomine yksityiskohtineen, joista yhdenkään viimeistelyä ei Eiermannin toimistossa unohdettu.
Näyttelymatkat Berliiniin ja Brysseliin
Opiskeluajan matkoista on erityisesti jäänyt mieleeni matka Berliinin kansainväliseen rakennusnäyttelyyn 1957 (Interbau). Siellä sekä Eiermannilla että Alvar Aallolla oli näyttelykohteensa. Aallon Hansaviertel-asuinkerrostaloon Haus 16:een palasin syksyllä 2019. Tuolloisella Alvar Aalto Gesellschaftin vuosikokousmatkalla oli miellyttävää todeta, miten hyvin Haus 16 on säilyttänyt arvonsa yli 60 vuoden ajan. Talo ja sen asunnot toimivat edelleen mallina hyvälle asumiselle. Jo talon sisäänkäynti tarjoaa tilaa ja paikan viivähtämiselle. Porrashuoneet ovat avoimet ja valoisat tuoleineen ja kasveineen. Asuntojen luontevan pohjapiirroksen keskeinen yhdistävä tila aukeaa kauniisti leveälle parvekkeelle.
Seuraava mielenkiintoinen matka oli vierailu Brysselin maailmannäyttelyyn 1958. Olin intensiivisesti seurannut Egon Eiermannin ja Sepp Rufin yhdessä suunnitteleman Saksan paviljongin kehitystä ja tunsin sen jo etukäteen hyvinkin tarkkaan. Siitä huolimatta suuri, johdonmukaisesti viimeistelty näyttelykokonaisuus eri rakennuksineen oli valmiina yllättävä ja mieleenpainuva elämys.
Tuosta Maailmannäyttelystä muistan vielä elävästi myös Buckmister Fullerin suuren atomirakennelman, Le Corbusierin vapaamuotoisen elektronisen studion Stockhausenin uusine sävellyksineen ja suomalaisena panoksena nuoren Reima Pietilän mainiosti paikkansa täyttävän puurakenteisen paviljongin.
Teen seuraavaksi pienen katsauksen Eiermannin kolmeen tunnettuun työhön, joista ensimmäisen jo mainitsinkin. Lähteenäni ovat omien kokemusteni lisäksi Egon Eiermannin töistä julkaistut kirjat ja silloin ajankohtaiset lehtiartikkelit.
Saksan paviljongit Brysselin maailmannäyttelyssä 1958
Brysselissä suunnittelijat Eiermann ja Ruf saivat käyttöönsä maisemallisesti viehättävän, puistomaisen alueen vanhoine puineen. Erillisten ennakkosuunnitelmien jälkeen päätettiin työnjaosta. Sepp Ruf vastasi kaupunkisuunnittelun kokonaisilmeestä ja Egon Eiermann paviljonki- rakennusten suunnittelusta yksityiskohtineen ja myös kalustuksesta.
Näyttelykokonaisuus muodostui kahdeksasta nelikulmaisesta täysin avoimesta lasiseinäisestä paviljongista. Ne oli yhdistetty toisiinsa avoimin, mutta katetuin ilmavin käytävin.
Tämän luvun valokuvat ovat suurelta osin opiskeluaikaisen hyvän ystäväni, vuosikaudet Egon Eiermannin luottoarkkitehtinä toimineen arkkitehti Georg Pollichin ottamia. Sain kuvien julkaisuun häneltä luvan.
Assistenttikollegaani Lothar Götziä hänen esitelmäänsä Stuttgartissa 1994 tulkiten: Saksan paviljonkien toteutus oli täydellinen yllätys kaikille! Saksa esittäytyi ennakkoluulottomana, iloisena, kevyenä ja ennen muuta optimistisena. Edustavuudesta ei jälkeäkään. Ei yhtään mahtipontista rakennusta, vaan ryhmä irrallisia paviljonkeja, jotka asettuivat vapaasti puutarhaan. Ne kuvastivat avoimuutta ja läpinäkyvyyttä. Eiermann muutti arkkitehtuurillaan Brysselissä kuvan Saksasta koko maailman silmissä. Paviljonki osoitti Saksan palanneen länsimaisten kulttuurivaltioiden piiriin.
Neue Züricher Zeitung kirjoitti näyttelyn jälkeen:
”Arkkitehdit Egon Eiermann ja Sepp Ruf onnistuivat luomaan Saksan paviljongilla Brysselin maailmannäyttelyssä 1958 esteettiseltä muodoltaan mestariteoksen, joka kuului tapahtuman loistosuorituksiin, mutta on myös merkittävä kappale arkkitehtuurin diplomatiassa. Kansainvälisesti ylistetty paviljonki on joka suhteessa tulkittavissa fasistisen mahtiarkkitehtuurin vastakohdaksi. … Belgian hallitus teki epätavallisen ja suurenmoisen eleen kutsuessaan Saksan liittotasavallan vuonna 1954 vuodeksi 1958 suunniteltuun maailmannäyttelyyn vain yhdeksän vuotta toisen maailmansodan loppumisesta ja natsien uhrien kansanmurhasta.”
Paviljonkien kansainvälinen vastaanotto oli hyvin myönteinen. Ranskalainen ”Figaro” kirjoitti:
”Saksalaiset ovat herkällä tunteella, aivan pariisilaisella viehättävyydellä rakentaneet esimerkillisen järkevän näyttelyn.”
Lontoolainen Times-lehti kuvasi paviljonkeja koko näyttelyn eleganteimmiksi ja totesi niiden arkkitehtuurin laadun, keveyden ja läpinäkyvyyden olevan täydellistä.
Architectural review -lehti nimesi paviljongit näyttelyn hienostuneimmaksi arkkitehtuuriteokseksi ja ylisti ennen muuta teräsrakenteiden eleganssia, täydellistä detalijointia, huolellista materiaalien valintaa ja läpinäkyvyyden runollisuutta.
Egon Eiermannin suhde Bauhausiin
Ennen toisen merkittävän työn esittelyä pohdin kysymystä: Mikä oli Egon Eiermannin suhde Bauhausiin?
Moni asia Eiermannin töissä viittaa Bauhausin vuosien 1930-33 johtajaan Mies van der Roheen. Hän oli Eiermannille tärkeä vaikuttaja. Noina aikoina hallinnut viehtymys teräkseen ja lasiin, selkeys ja yksinkertaisuus olivat myös Mies van der Rohen teräs-lasi-arkkitehtuurin periaatteina.
Olettaisin, että vaikutuksensa oli myös Robert Hilgersillä, joka oli Eiermannin ikätoveri ja opiskeli Dessaun Bauhausissa ja Berliinissä Mies van der Rohen johtaja-aikana. Hilgers oli vuodesta 1946 vuoteen 1965 Eiermannin yhtiökumppani.
Eiermann kuvaili legendaarisilla luennoillaan Karlsruhessa tapaamisiaan Mies van der Rohen kanssa Yhdysvalloissa. Eiermann arvosti van der Rohea henkilönä, mutta myös suuresti hänen rakennuksiaan. Tästä huolimatta Eiermann kulki omaa tietään.
Myös Brysselin ratkaisut erottivat Eiermannin Mies van der Rohesta. Kun Mies van der Rohen ulkoseinissä oli yksi ainoa tilaa rajaava materiaalikerros, luopui Eiermann yksikerroksisuudesta. Paviljongeissa sisimpänä olivat julkisivusta irti sijaitsevat kantavat pilarit, sitten tuli lasi ulkoilman suojaksi ja uloimpana kerroksena sirot metallitangot, jotka kiinnitettiin keveiden koko julkisivun mittaisten parvekemaisten rakenteiden ulkopintaan. Ne synnyttivät ilmavan ja läpinäkyvän, eräänlaisen kuvitteellisen ulommaisen pinnan. Tämä Eiermannin ulkoseinän kerroksellisuus näkyi ensin Brysselissä ja säilyi sitten tunnusmerkillisenä monissa Eiermannin rakennuksissa: Saksan lähetystö Washingtonissa, IBM:n Euroopan-pääkonttori Stuttgartin Vaihingenissä, rakennuskonserni Hochtiefin pääkonttori Frankfurtissa, Olivettin Euroopan-keskus Stuttgartissa.
Eiermann käytti ulkoseinän kerroksellisuutta arkkitehtuurissa siellä, missä hän piti sitä perusteltuna. Muuten hän luopui siitä, sillä mikään ei saanut hänen mielestään viitata vain tapaan.
Rakenteen selkeä yksinkertaisuus, harmoninen kokonaisuus, jossa yksittäiset tekijät ovat kuitenkin merkityksen mukaisesti tunnistettavissa, olivat sekä Mies van der Rohen että Egon Eiermannin arkkitehtuurin keskeisiä periaatteita.
Eiermann kulki alusta alkaen kuitenkin omaa tietään. Hänen rakenteensa tuli ilmentää ja näyttää käytettyjen materiaalien ominaispiirteitä, mutta noudattaa kokonaisuudessa järjestelmällisyyden ja kurinalaisuuden periaatteita. Näitä lähtökohtia Eiermann kuitenkin tulkitsi tarvittaessa hyvinkin joustavasti. Hän ei mitenkään halunnut tulla leimatuksi jonkin ideologian, puhumattakaan niihin liittyvien ääri-ilmiöiden kannattajaksi.
Palaan Eiermannin suhteeseen Bauhausin toiseen johtajaan Hannes Meyeriin hieman myöhemmin.
Kaiser-Wilhelm -muistokirkko Berliinissä
Nyt Eiermannin toiseen merkkityöhön. Valmistumisestaan alkaen vuonna 1961 Kaiser-Wilhelm -muistokirkko on kuulunut Berliinin merkittävimpiin arkkitehtuurin nähtävyyksiin. Se oli vuoteen 1989 eli Saksojen yhdistymiseen asti yksi jaetun kaupungin näkyvistä symboleista. Eiermannin suunnittelema kirkko on edelleen yksi Berliinin tunnusrakennuksista.
Eiermann valittiin kirkon suunnittelijaksi vuonna 1956 järjestetyn kutsukilpailun eri vaiheiden jälkeen. Vaikeutena oli vain se, että Eiermannin ehdotus poisti loputkin jäänteet vanhasta kirkosta. Kun suunnitelmat julkaistiin, nousi niistä ennen näkemätön berliiniläisten protestiaalto, joka vaati, että vanha torni, ”Berliinin sydän” on säilytettävä.
Eiermann joutui muuttamaan suunnitelmiaan niin, että kunnostettu rauniotorni tuli osaksi uutta kokonaisuutta. Se ja kaikki uudet rakennukset ovat muutaman askelman katutasosta ylös nostetulla tasolla, joka sai erikokoisista pyöreistä ja osin erivärisiksi lasitetuista betonilevyistä yhtenäisen alustan.
Alustan länsipäädyssä on uusi kirkko, korkea säännöllinen kahdeksankulmio 600 vierailijalle ja sen edessä vielä Foyer ali sakaristo, kirjasto ja toimisto. Tasanteen itäpäädyssä on kappeli sadalle hengelle. Näiden väliin jää vanha torni ja kappelin puolelle uusi kellotorni.
Kaikki uudet rakennukset on tehty yhtenäisin teräsrakentein, jonka väliset kentät on täytetty yhtenäisillä neliömäisillä betonikaseteilla. Niissä on Ranskan Chartresista kotoisin olevan lasimaalari Gabriel Loiren suunnittelema, pääosin sinisävyinen lasitus, jota elävöittävät siellä täällä punaiset, kultaiset ja vihreät sävyt.
Sekä kirkossa, kappelissa että uudessa tornissakin on tällainen kaksinkertainen, välistä valaistu ulkoseinä. Näin sisätilat ovat tasaisen viehättävästi valaistuja ja pimeässä seinät loistavat värejä ympäristöönsä.
Berliinin kiinteistösijoittajien ahnaat suunnitelmat ovat uhanneet Eiermannin merkkiteosta jo pitkään. Kirkko sijaitsee Breitscheidplatz-aukiolla, jonka harmoniset 1950- ja 60-luvun rakennukset ovat saaneet väistyä Kantstrasse-kadulle rakennettujen mittakaavattomien tornirakennusten tieltä. Tämä siitä huolimatta, että joukossa oli muistomerkkisuojeltu Schimmelpfennig-talo.
Tämän hetken tilanne on vielä lohduttomampi. Olin syksyllä 2019 Berliinissä jo mainitulla Alvar Aalto Gesellschaftin kokousmatkalla. Hotellimme oli groteskilta nimeltään Motel One Berlin-Upper West. Se sijaitsee Kantstrassella, Breitscheidplatz-aukion läheisyydessä ja ylittää korkeudellaan kaiken kohtuullisuuden.
Saksan suurlähetystö Washingtonissa
Mennään kolmanteen Eiermannin merkkityöhön. Saksan suurlähetystö Washingtonissa valmistui vuosina 1959–1964. Olin tuon työn alkuvaiheessa mukana vaihtoehtoisten ratkaisujen malleja rakentamassa.
Oppituolillamme oli harjoitussalin vieressä käytettävissään kaksi huonetta. Etummaisena assistenttien huone opiskelijatöiden korjauksia varten ja taaempana professorin huone. Eiermann ei professorin toimessaan tarvinnut huonetta, joten hän varasi sen saman rakennuksen yläkerrassa olevan suuren toimistonsa käyttöön.
Toimistossa oli työn alla lähetystön suunnittelu Washingtoniin. Eiermann sai tämän tehtävän ennen muuta Brysselin maailmannäyttelyn paviljonkien menestyksen seurauksena. Etuhuoneessa minäkin pääsin osallistumaan lähetystön suunnitteluun apupoikana ja mallien rakentajana.
Kun työ oli edennyt jo toteutussuunnitteluun, Eiermann alkoi etsiä rakennuksen suunnitteluun kokenutta arkkitehtiä. Hankkeen monimutkaisuutta lisäsi se, että toteutussuunnittelu tuli tehdä amerikkalaisen käytännön mukaisesti. Arvelen, että amerikkalaisten erilaiset käytännöt aiheuttivat monia haasteita aikanaan itse myös rakentamisessa.
Eräänä päivänä vuonna 1959 takahuoneeseen ilmestyi maailmaa kokenut saksalaisarkkitehti, Eberhard Brandl. Hänen edellinen työmaansa oli ollut Le Corbusierin tiimissä Intian Chandigarhin kaupunkia rakentamassa. Siellä työskenteli samaan aikaan vastuullisissa tehtävissä myös intialainen Balkrishna Doshi, joka minulla oli ilo tavata myöhemmin useampaankin kertaan IKAS/ICAT-seminaareissa. Doshi sai vuonna 2018 arkkitehtuurin Nobeliksi nimitetyn Pritzker-palkinnon.
Mutta takaisin Brandliin, johon tutustuin hyvin. Hän oli keski-ikäinen vanhapoika, jonka koko maallinen omaisuus liikkui aina mukana valkoisessa Porsche-urheiluautossa. Yllään hänellä oli aina sama musta samettipuku. Autossa oli vielä pienehkö matkalaukku. Sen sisällä olivat hyvässä järjestyksessä levysoitin ja muutama Bachin fuugien klassinen levy, kahvinkeitin, kahvia ja pari kuppia sekä tarpeelliset piirustusvälineet.
Muistan nuo pari vuotta suunnittelu-hankkeiden parissa Karslruhen oppituolin etu- ja takahuoneissa sympaattisina ja opettavaisina. Osallistuin Eiermannin toimiston tiimissä myös joidenkin kilpailuehdotusten tekoon. Muistan erityisesti Mannheimin kaupungintalon sekä Max-Planck -tutkimuskeskuksen ydinfysiikan tutkimuslaitoksen Heidelbergin kaupungissa.
Uskon, että käsitykseni arkkitehtuurista ja siitä, miten arkkitehdin tulee toimia, ovat suurelta osalta peräisin tuolta ajalta. Sain ensin nauttia Eiermannin opetuksesta ja sitten tehdä yhteistyötä arkkitehtuuri-koulutuksen vaativissa tehtävissä sekä aivan käytännön suunnittelutyössä.
Egon Eiermann, Hannes Meyer ja heidän ehtonsa arkkitehdeille
Toisessa artikkelissani käsittelen perusteellisemmin Bauhausia kouluna ja instituutiona vuosikymmenten yli. Edellä sivusin jo Egon Eiermannin suhdetta Mies van der Roheen. Haluan kuitenkin vielä arvioida sitä, millaisena nyt näen Eiermannin suhteen Bauhausiin.
Bauhaus ja Eiermann antoivat kumpikin saksalaiselle kulttuurille panoksen, jonka vaikutukset ulottuivat koko maailmaan. Kumpikin omalla tavallaan, mutta tavoite oli yhteinen: modernismin kehittäminen. Kuten alussa kirjoitin, Eiermann ei valinnut 1923 koulukseen Weimarin Bauhausia. Tästä johtunee, ettei hän opettajana juurikaan esitellyt tai käsitellyt Bauhausin toimintaa, tavoitteita tai siinä vaikuttaneita opettajia.
Muistelen, että Eiermann kertoi vaikuttuneena Mies van der Rohen töistä, mutta ilman minkäänlaista kytkentää Bauhausiin. Mies van der Rohehan toimi Bauhausin kolmantena johtajana ensin Dessaussa ja yritti vielä Dessaun koulun sulkemisen jälkeen jatkaa Bauhausin toimintaa Berliinissä. Toista johtajaa Hannes Meyeriä en kuullut Eiermannin milloinkaan mainitsevan – tämän töistä tai mielipiteistä puhumattakaan.
Bauhausin historiaa tutkiessani olen saanut uutta tietoa Hannes Meyerista. Minusta vaikuttaakin siltä, että Eiermann ja Meyer olivatkin pitkälti samaa mieltä arkkitehtuurin peruskysymyksistä.
Hannes Meyerin jäämistöstä löytyi artikkeli ”Kasvatus arkkitehdiksi”. Siinä hän määrittelee arkkitehdilta vaadittavat taidot tällä tavoin:
- Arkkitehdin on oltava analyytikko, jotta hän kykenee ymmärtämään todellisuuden kaikkine ilmenemis-muotoineen.
- Hänen on käsitettävä kaikkien asumismuotojen yhteiskunnalliset ja taloudelliset lainalaisuudet.
- Hänen on kouluttauduttava luovaksi keksijäksi, joka kykenee analyyttisella, huolellisella ajattelulla luomaan uutta arkkitehtuuria.
- Hänen tulee hallita biologian perusteet ja liiketalouden periaatteet.
- Taiteilijana hänen on hallittava erilaiset järjestyksen, etenkin taiteen järjestelmällisyyden periaatteet.
- Hänen teknillis-rakenteelliseen osaamiseensa on kuuluttava kaikkien standardi- ja tyyppiperiaatteiden tuntemus.
- Hänen on hallittava arkkitehtuurin historia, ei tyhjänä rakentamisen muotojen oppina, vaan tyylin ja yhteiskuntamuodon suhteena.
- Hänellä on oltava sellaiset kaupunkisuunnittelun tiedot, että hän kykenee sijoittamaan rakennuksensa harmonisesti kaupunkikokonaisuuteen.
Eiermannin arkkitehtuurikäsiksestä saa hyvin käsityksen hänen kirjoituksistaan.
Edellähän jo nostin esiin hänen kriittiset kannanottonsa ”taiteellisesta intuitiosta” kirjeessään korkeakoulunsa johdolle.
Eiermann jatkaa tuossa samaisessa kirjeessä:
”Uskon arkkitehdin taiteelliseen intuitioon ainoastaan silloin, kun hän on valmis ja kykenee kattavasti ymmärtämään sen yhteiskunnan olosuhteet ja tilan, jossa hän elää ja jolle hän rakentaa. Näin syntyvässä tulevaisuuteen suunnatussa otteessa on oleellisin tästä intuitiosta, jota voi ennustavana pitää tavallaan taiteellisena. Kaikki muu on teeskentelyä ja hatusta vedettyä, eikä se täytä taiteellisuuden vaatimuksia vaan on maailman rikastuttamista muodikkailla vähäpätöisyyksillä.”
Kun olosuhteet ja tehtävä vaativat, Eiermann löysi aina mielikuvituksella ja luovalla lahjakkuudellaan keinon edetä. Hän rakensi vaikka savesta, mutta periaatteidensa mukaisesti.
Minun mielestäni voi hyvin sanoa, että Egon Eiermann viimeisten vuosien rakennukset olivat jo syntyaikanaan alansa klassikoita. Hänen töistään yli 30 rakennusta on muistomerkkilain nojalla suojeltu.
Yksi Eiermannin merkkitöistä on mielestäni Neckermannin logistiikkakeskus. Kuusikerroksinen jättirakennus valmistui Frankfurtin seudulle 1958 – 60. Keskuksen toiminta oli automatisoitu IBM-suurtietokoneen avulla. Tarvittiin toki reikäkortteja ja magneettinauhoja, mutta tietokone hoiti automaattisesti keräilyn, lähettämisen ja laskutuksen.
Jättiläismäiset toimitalot eivät useinkaan ole arkkitehtuuriltaan kummoisia. Tämä rakennus kuitenkin yllätti minut esimerkillisellä arkkitehtuurillaan – sekä ennennäkemättömän logistiikkansa takia. Vasta 30 vuotta myöhemmin sain itse kokea jotain vastaavaa, kun tietokoneavusteisuus otti ensi askeleitaan asuntosuunnittelussa.
Eiermannin klassikoihin kuuluvat ilman muuta edellä esittelemäni kolme työtä: Brysselin maailmannäyttelyn 1958 paviljongit, Kaiser-Wilhelm -muistokirkko Berliinissä ja Saksan lähetystö Washingtonissa. Lisäisin listaan myös Eiermannin Baden-Badeniin suunnitteleman ja rakentaman oman talon.
Egon Eiermann vaikutti myös yhden klassikon syntyyn: Eiermann toimi Münchenin vuoden 1972 olympiarakennusten arkkitehtuurikilpailun palkintolautakunnan puheenjohtajana vuonna 1967. Hän taisteli voiton täysin uutta arkkitehtuuria esittävälle ehdotukselle, jonka takana oli tiimi Günther Behnisch – Frei Otto. Palaan tähän aiheeseen Aarne Erviä käsittelevässä artikkelissa.
Lopuksi haluan vielä hiukan avata edellistä kuvaa, jossa olympiarakennusten kilpailun palkintolautakunta kokoontuu.
Eiermann keskittyy kuvassa Saksan liittotasavallan talousministeri Franz Josef Straussiin. Tämä vaikutusvaltainen baijerilainen poliitikko toimi myöhemmin Baijerin osavaltion pääministerinä.
Eiermannin takana Münchenin ylipormestari Hanz-Jochen Vogel näyttää mallia kriittisenä. Vieressä miettii Willi Daume, Saksan olympiakomitean puheenjohtaja.
Arvelen, että Eiermann on kuvaa ottaessa saamaisillaan tahtoaan läpi. Kerroin aikaisemmin Karslruhen ydintutkimuskeskuksesta, jota Strauss oli perustamassa vuonna 1956, silloin atomiasioista vastaavana ministerinä. Eiermann oli tuolloin jo Karlsruhessa professorina. Ehkä nämä herrat tutustuivat silloin? Se, tukiko Strauss Eiermannia olympiakilpailun ratkaisussa, jäänee arvoitukseksi.
Jos mukana on ilman asianmukaista lupaa julkaistuja kuvia, pyydämme ottamaan yhteyttä sähköpostitse. Kuvat poistetaan tarvittaessa.
