Kaksi tunnettua arkkitehtia, saksalainen Egon Eiermann ja suomalainen Aarne Ervi olivat kumpikin opettajiani ja minulla oli ilo tehdä töitä heidän kanssaan.
Kirjoitan heistä kolmessa artikkelissa. Tässä ensimmäisessä artikkelissa teen pienen katsauksen heidän nuoruutensa ja oppivuosiensa aikakauteen ja vaikutteisiin. Kerron myös heidän (todennäköisesti) ainoasta tapaamiskerrastaan.
Egon Eiermann ja Aarne Ervi olivat lähes ikätovereita. Eiermann syntyi vuonna 1904 ja Ervi vuonna 1910. Ensin pari Erviä ja Eiermannin yhdistävää tekijää:
Molempien perheet kuuluivat ylempään keskiluokkaan – kummankin isä oli insinööri. Eiermann ja Ervi kasvoivat 1900-luvun alun myrskyisinä ja traagisina vuosikymmeninä. Suomen 1917-18 sisällissota johti silloin 7-vuotiaan Aarne Ervin isän kuolemaan. Saksassa natsismi nosti päätään jo Eiermannin ollessa nuori. Tästä huolimatta koin, ettei kumpikaan jäänyt noiden aikojen vangiksi, vaan kummastakin arkkitehdista tuli yhteiskunnan humaanin kehityksen kannattaja.
Mutta mennään siihen, millaisena aikana ja millaisin vaikuttein Ervin ja Eiermannin arkkitehtuurikäsitykset muotoutuivat. Ketkä heihin vaikuttivat?
Euroopan moderni arkkitehtuuri syntyy
Ensimmäisen maailmansodan loppu 1917 muutti lopullisesti Euroopan poliittista, yhteiskunnallista ja kulttuurista ilmapiiriä. Aluksi liikehdintää modernin arkkitehtuurin heräämiseksi voi oikeastaan sanoa tapahtuneen vain kahdessa maassa, Alankomaissa ja Saksassa.
Hollannissa ilmestyi kesäkuussa 1917 De Stijl -aikakauslehden ensimmäinen numero. Se sisälsi De Stijl -ryhmän julistuksen uudesta estetiikasta.
De Stijl -ryhmä halusi poistaa eron taiteen ja elämän väliltä. Se vaati ”elämän, taiteen ja kulttuurin kansainväisen yhteisön muodostamista”.
Saksassa liikehdintä kohti eurooppalaisen modernin arkkitehtuurin muodostumista alkoi ryhmistä Novembergruppe (Marraskuu-ryhmä), Gläserne Kette (Lasinen ketju), Zehnerring (Kymmenryhmä) ja Ring (Kehä).
Venäläisten konstruktivistien työt olivat vaikuttaneet ratkaisevasti näihin ryhmiin.
Saksassa ”Arbeitsrat für Kunst ”-ryhmä, joka oli arkkitehtien, maalareiden, kuvanveistäjien ja designerien yhteenliitymä ja toimi vuosina 1918-21 esitti tavoitteensa näin:
”Taiteen ja kansan tulee olla yksi kokonaisuus. Taide ei saa enää olla vain harvojen nautinto, vaan sen tulee olla massojen onni ja elämä. Tavoitteena taiteiden yhdistäminen rakennustaiteen lipun alle”.
Arbeitsrat für Kunst ryhmän lisäksi etenkin Novembergruppe ja Deutscher Werkbund olivat uudistusvaatimusten keskeiset toimijat.
Yksi hyvä esimerkki ovat 1920-luvun Saksan ”Siedlungit” eli uudenlaiset asuinalueet. Ne toteuttivat tavoitteita, joita tuon ajan avantgarde antoi arkkitehtuurille. Ideat olivat taiteellisia ja teknis-tuotannollisia, mutta mukana oli myös yhteiskuntapoliittisia ja kaupunkisuunnittelun tavoitteita. Nämä asuinalueet syntyivät ”uuden ihmisen” ja ”uuden taiteen” innoittamina.
Venäläinen konstruktivismi, italialainen futurismi ja De Stijl -ryhmä Hollannissa tai ”Arbeitsrat für Kunst” Berliinissä syntyivät erilaisissa tilanteissa. Niille oli kuitenkin yhteistä vanhan taiteellisen ja henkisen perinteen ehdoton kieltäminen ja päättäväinen suuntautuminen poliittisiin teemoihin.
Virstanpylväitä modernin arkkitehtuurin synnyssä
Merkittävinä virstanpylväinä on yleensä pidetty seuraavia:
- Ranskalainen Le Corbusier esitti vuonna 1914 Dom-Ino-talollaan teoreettisen mallin uudesta rakenteesta.
- Jakobus Johannes Pieter Oud suunnitteli 1917 ensimmäisen modernin taloryhmän Hollannin Scheveningen rantabulevardille.
- Mies van der Rohen ehdotus tornitalokilpailuun Berliinin Friedrichstrasselle vuonna 1919 sekä luonnos toimistotaloksi ennakoivat myös uutta arkkitehtuuria.
- Aikakauslehti L’Esprit Nouveau alkoi ilmestyä 1920, kirjoittajina Le Corbusier, Amedée Ozenfant ja Paul Dermée.
- Le Corbusierin kirja ”Vers une architecture” (Kohti arkkitehtuuria) julkaistiin vuonna 1923.
Modernin arkkitehtuurin ensimmäinen kausi
Äsken mainitut J. J. P. Oud, Mies van der Rohe ja Le Corbusier olivat kolme keskeistä 1920-luvun vaikuttaja-arkkitehtia. Kun tähän lisätään Theo van Doesburg, Johannes Duiker, Walter Gropius, Hugo Häring, Ernst May, Hannes Meyer, Erich Mendelsohn, Gerrit Thomas Rietveld, Bruno Taut ja Cornelis van der Vlugt, lista modernin uuden arkkitehtuurin 1. kauden tärkeimmistä nimistä on valmis.
Vuonna 1928 perustettiin kansainvälinen CIAM-yhdistys eli Modernin arkkitehtuurin kansainvälinen kongressi (Congrès Internationaux d´Architecture Moderne). Keskeisenä aloitteentekijänä Le Corbusier. Egon Eiermann oli tuolloin alle 25-vuotias ja Aarne Ervi vasta lukiolainen.
Modernin arkkitehtuurin ensimmäinen kausi kattoi vuodet 1917-1929. Tuonaikaiset työt osoittivat selvää irtautumista arkipäivän todellisuudesta ja toivat esiin utopistisen arkkitehtuurin. Tätä kautta karakterisoivat äärimmilleen viedyt kokeilut yhteiskunnallisissa, muotoon liittyvissä ja rakenteellisissa puitteissa. Se oli rauhaton kausi. 1920-luvun loppua kohti utooppisen arkkitehtuurin sijalle astui seuraavan sukupolven yritys toteuttaa välttämättömiksi todettuja tehtäviä.
Modernin arkkitehtuurin toinen kausi
Vuotta 1929 pidetään usein modernin arkkitehtuurin toisen kauden alkuna. Tosiasiassa uuden arkkitehtuurin 1. vaiheen useimmat tärkeät tapahtumat ja mestariteokset olivat takanapäin jo hieman aikaisemmin, vuoteen 1927 mennessä.
Modernin arkkitehtuurin siirtyminen ensimmäisestä toiseen kauteen tapahtui ulkoisten olosuhteiden edistämänä, mutta sisäisinä kehitysprosesseina.
1920-luvun funktionalismi onnistui ”käytännön utopioiden” toteuttamisessa. Yhteiskunnallinen kehitys niin Neuvostoliitossa kuin Saksassakin sai kuitenkin toisen suunnan, joka ei enää ollenkaan hyväksynyt ajatusta uudistumisesta.
Suomessa ja Pohjoismaissa tilanne oli toinen. Tukholman rakennusnäyttelystä vuonna 1930 tuli funktionalismin näkyvin manifesti Pohjoismaissa. Alvar Aalto tosin modernisoi kerrostaloasunnon jo vuonna 1929 Turkuun valmistuneella standardivuokratalolla. 30-luvulla kehitetyt periaatteet olivat melko vähäisin muutoksin asuntorakentamisessa perustana aina 1970-luvulle asti.
Yksittäisten nuorempien arkkitehtien työurassa aikakausien vaiheet seurasivat toisiaan. Hyvä esimerkki on Alvar Aalto, jonka tulkinnoilla oli voimakas vaikutus modernismiin.
Modernin arkkitehtuurin toisen polven edustajia olivat juuri Alvar Aalto sekä Johannes H. van den Broek, Marcel Breuer, Lucio Costa, Arne Jacobsen, Alfred Roth, Hans Scharoun, Junzo Sakakura, Giuseppe Terragni, Kunio Maekawa ja Oscar Niemeyer – sekä toinen näiden artikkelieni päähenkilöistä, Egon Eiermann.
Vuosien 1930 -1939 välillä moderni arkkitehtuuri vahvistui Keski-Euroopassa. Se laajeni myös Suomeen, Ruotsiin, Norjaan, Englantiin, Tsekkoslovakiaan, Unkariin, Sveitsiin, Itävaltaan, Italiaan sekä Espanjaan. Euroopan ulkopuolella moderni arkkitehtuuri sai sijaa Brasiliassa, USA:ssa ja Japanissa. Ilmastojen, maanpinnan muotojen ja perinteiden erot edistivät erilaistumista.
Uuden modernismin kolmas polvi
Toisen maailmansodan alkaminen Euroopassa keskeytti kaiken normaalin elämän eikä rakentamista ei voinut noissa oloissa edes ajatella.
Voikin sanoa, että uuden modernismin kolmas arkkitehtisukupolvi pääsi aloittamaan työnsä vasta vuonna 1949. Sen keskeisimmät edustajat olivat Gordon Bunshaft, Alfonso Eduardo Reidy, Ernesto Rogers, Matthew Nowicki, Kenzo Tange, Jacob B. Bakema, artikkelini toinen päähenkilö Aarne Ervi sekä Eero Saarinen, josta tuli tämän polven johtohahmo.
Eiermannin ja Ervin tapaaminen
Näin Egon Eiermann ja Aarne Ervi kuuluivat tavallaan eri arkkitehtuuripolviin, vaikka heillä oli ikäeroa vain kuusi vuotta.
Eiermann ja Ervi tapasivat tietääkseni vain kerran, kesällä 1958. Ervi matkusti silloin Keski-Eurooppaan kertomaan suunnittelemastaan Helsingin yliopiston Porthania-rakennuksesta. Tämän vuonna 1957 valmistuneen tiedekuntarakennuksen rakentamistekniikka oli uraauurtavaa. Se herätti maailmalla suurta mielenkiintoa. Myös Eiermann kiinnostui.
Kun Aarne Ervi ja Egon Eiermann tapasivat, he antoivat toisilleen vaikutteita puolin ja toisin: Ervi esitteli Porthaniaa ja Eiermann juuri valmistuneita töitään sekä muun muassa Pforzheimin Matteus-kirkkoa.
Olin mukana Eiermannin ja Ervin tapaamisessa Karlsruhessa. Minulle jotenkin lankesi eräänlainen välittäjän rooli. Olin Eiermannille läheinen opiskelijana ja avustajana. Ervi taas oli suomalaisena minulle tuttu, vaikka en häntä ollut koskaan tavannut.
Mitään välittäjää eivät nämä kaksi tunnettua kollegaa kuitenkaan tarvinneet. He tiedostivat saman tien yhteisen avoimuutensa ja uteliaisuutensa uutta kohtaan.
Tuon tapaamisen seurauksena Eiermann vaikutti siihen, että Ervi ja hänen kollegansa Viljo Revell kutsuttiin yhdessä vuoden 1960 Karlsruhen teatterin arkkitehtuurikilpailuun.
Ervi ja Revell olivat tutustuneet nuorina, ollessaan uransa alussa Alvar Aallon toimistossa töissä. Aalto suunnitteli Suomen paviljongit kahteen maailmannäyttelyyn: Pariisin vuonna 1937 ja New Yorkiin vuonna 1939. Kumpikin perustui arkkitehtuurikilpailun voittoon. Näissä kilpailuissa ja paviljonkien toteutuksessa Aallon keskeisiä avustajia olivat Aino Aallon lisäksi Ervi ja Revell.
Karlsruhen teatterikilpailua, johon arkkitehdit olivat jättäneet ehdotuksensa, ei lopulta toteutettu. Kilpailun ollessa käynnissä Saksan valtio päätti, että teatterille osoitettu tontti aivan Karlsruhen vanhan linnan kupeessa ja tämän klassisen ideakaupungin keskipisteeseen annetaankin Saksan Liittotasavallan Korkeimmalle hallinto-oikeudelle. Minä sain rakentaa Eiermannin ehdotuksen mallin tuohon kilpailuun.
Eiermannin oppituolissa Karlsruhessa muisteltiin silloin tällöin Aarne Ervin käyntiä ja yhteisiä keskusteluja. Helsingin Kuusisaaressa, Aarne Ervi toimistossa oli usein puhetta Egon Eiermannista ja hänen merkittävistä töistään, kuten vuoden 1958 Brysselin maailmannäyttelyn Saksan paviljongista tai Berliinin tunnusmerkiksi nousseesta Kaiser Wilhelm -muistokirkosta. Eiermannin rooli Münchenin olympialaisiin rakennetun uudenlaisen stadionin arkkitehtuurikilpailun tuomarina oli 1970-luvun alussa usein puheissamme esillä.
Tuon kilpailun voittivat arkkitehdit Günther Behnisch ja Frei Otto, joka kehitti stadionin täysin uudenlaiset kevyet telttarakenteet.
Eiermannin ja Aallon kunniamerkki
Myös elämäntyöstä myönnetty kunniamerkki yhdisti Eiermannia ja Erviä eräällä tapaa.
Pour le Mérite (saks. Orden Pour le mérite für Wissenschaft und Künste) oli alunperin Preussin korkea-arvoisin kunniamerkki. Vuodesta 1952 lähtien sitä on annettu tieteen ja taiteen saralla ansioituneille saksalaisille ja muiden maiden kansalaisille.
Egon Eiermann sai elämäntyöstään tämän Pour le Mérite -kunniamerkin vuonna 1970, vähän ennen kuolemaansa. Vuonna 1969 tuon kunniamerkin sai ensimmäisenä suomalaisena Alvar Aalto. Oman pienen osansa tähän kunnianosoitukseen oli aikanaan antanut vasta arkkitehdiksi valmistunut Aarne Ervi.
Jos mukana on ilman asianmukaista lupaa julkaistuja kuvia, pyydämme ottamaan yhteyttä sähköpostitse. Kuvat poistetaan tarvittaessa.
