Vuosina 1928-59 toiminut CIAM aloitti modernistisen arkkitehtuurin yhteistyön Euroopassa. CIAM tunnetaan Suomessakin melko hyvin – olihan joukko Suomen eturivin arkkitehteja mukana. Kun CIAM lakkasi, sen perintö kehittyi eri suuntauksiksi.
Tämän artikkelin olen kirjoittanut käyttäen pääosin kahta lähdettä: Minulta löytyneet professori Jos Weberin kirjoitukset sekä Pariisin Pompidou -museon vuoden 1988 CIAM-näyttelyn luettelo.
Ensin lyhyesti arkkitehti ja professori Jos Weberistä. Weber oli yksi viime 1970-80-lukujen kansainvälisten arkkitehtuurikongressien keskeisistä toimijoista. Tuosta yhteistyöstä kertoo IKAS/ICAT-aiheinen artikkelini, jossa luonnollisesti palaan Weberiin.
Jos Weber syntyi Luxemburgissa vuonna 1938, mutta saksalaistui opiskelujensa myötä. Hän oli kaupunkirakentamisen / arkkitehtuurin professorina Hampurin Taideakatemiassa vuodesta 1968 vuoden 2003 kuolemaansa asti.
Tutustuin Jos Weberiin DDR:n Dessaun Bauhausissa vuonna 1976. (Kirjoitin noista ajoista artikkelissa Bauhaus 4.) Minulla on hallussani Weberin pääosin saksankielisiä muistioita ja raportteja. Ne ovat tämän artikkelin tärkeintä lähdeaineistoa.
Näen velvollisuudekseni kirjoittaa nämä asiat digitaalisesti muistiin, koska en ole löytänyt Saksasta Weberin Taideakatemian aikoinaan kirjoittamia raportteja ja muistiota kansainvälisiä arkkitehtien tapaamisista. Syynä voi olla organisaatiouudistus: 2000-luvun alussa Hampurin Taideakatemian arkkitehtuurin osasto siirrettiin Hafen-City -yliopiston yhteyteen. Weberistä löytyy tätä kirjoittaessa Wikipediastakin tietoa vain vähän.
CIAM syntyy
CIAM (Congrès internationaux d’architecture moderne) perustettiin vuonna 1928 Sveitsissä eurooppalaisten uudistusta vaativien arkkitehtien toimesta.
Keskeisenä vaikuttajana oli ranskalainen Le Corbusier. Toinen keskeinen henkilö oli arkkitehtuurihistorioitsija ja professori Sigfried Giedion. Prahassa syntynyt, mutta Sveitsissä kasvanut Giedion toimi CIAM:in sihteerinä toimi koko sen toiminnan ajan eli vuoteen 1959 asti.
Miksi CIAM syntyi? Siitä on hiukan erilailla painottuvia variaatioita. Jos Weberin mukaan Sigfried Giedionin esittämä selitys on niistä todellisin. Giedionin mielestä CIAM ei syntynyt arkkitehdin ammatin suojelemiseksi, kuten väitettiin. Tavoite oli ennen muuta turvata uuden arkkitehtuurin elinehdot tilanteessa, jossa koko rakentamisen kenttää hallitsi voimakas vanhoillinen akateemisuus, joka vastusti kaikkea uutta.
Alla Giedion ja hänen kirjansa ”Raum, Zeit, Architektur” (vuoden 1964 laajennettu, saksankielinen versio teoksesta Space, Time, Architecture, joka ilmestyi alunperin vuonna 1941):
CIAM:in syntyyn johtivat lisäksi kolme muuta tekijää:
Ensimmäisenä sveitsiläinen taiteilija-mesenaatti Hélène de Mandrot, joka oli jo aiemmin kutsunut nuoria taiteilijoita luokseen ja perustanut heidän tuekseen ”Maison des Artistes” -yhteisön. Vuonna 1928 hän kutsui nuoria innovatiivisia eurooppalaisia arkkitehtejä linnaansa, keskusteltuaan ensin Le Corbusierin ja muun muassa ranskalaisen Pierre Chareaun ja armenialaisen Gabriel Guevrekian kanssa.
Tämän artikkelin pääkuva on tuosta vuoden 1928 perustamiskokouksesta. Kuvassa on keskellä hattupäinen Hélène de Mandrot ja Le Corbusier jää piiloon hänen vasemmalla puolellaan. Siegried Giedion on kuvassa kolmas oikealta.
Toinen tekijä oli Geneveen suunnitellun Kansainyhteisön palatsin arkkitehtuurikilpailu ja siitä syntynyt skandaali. Académie des Beaux-Arts, vanhoilliset professorit ja virkamiehet eivät hyväksyneet Le Corbusierin ehdotusta, joka ilmensi vakuuttavasti uutta arkkitehtuuria.
Kolmantena ja ehkä ratkaisevana syynä olivat eri maissa vaikeuksiin joutuneet modernistiset arkkitehdit. Heiltä puuttuivat teoreettiset perustelut sille, miten he voisivat kotimaissaan saada tukea ratkaisuilleen.
CIAM:in tavoitteena oli käsitellä vaikeuksia, joita kukaan ei yksin pysty hoitamaan. Konferenssi rakentui yhteistyölle, ei osallistujien omien töiden esittelylle.
Sigfried Giedion kuvasi CIAM:in tarkoitusta kirjan esipuheessa näin:
”Se on kaikkia niitä varten, jotka ovat huolestuneet tämän ajan kulttuurin tilanteesta ja jotka etsivät vastausta ja tietä pois tästä näennäisestä toisilleen vastakohtaisten tavoitteiden kaaoksesta. Minun mielenkiintoni kirjassa kohdistui pääasiassa arkkitehtuurissa syntyvään uuteen traditioon sekä sen suhteeseen rakentamiseen, maalaustaiteeseen, kaupunkirakentamiseen ja tieteisiin. Näyttääkseni uuden tradition kasvun, valitsin äärettömästä historiallisen aineiston varastosta suhteellisen vähiä tosiasioita. Historia ei ole tosiasioiden kokoelma, enemmänkin aina jatkuvassa liikkeessä olevan elämänkulun ymmärtämistä.”
Tästä Giedionin kirjasta tuli englanninkielisen maailman uuden arkkitehtuurin oppikirja. Vuosien saatossa se käännettiin lukemattomille kielille, painoskertoja pelkästään englanniksi oli ainakin 15.
Ensimmäisestä CIAM:in kokouksesta La Sarrazissa vuonna 1928 alkaen nämä yhteistapaamiset olivat modernismin kehityksen merkkipaaluja. Kongresseissa päätettiin modernistisen arkkitehtuurin oleellisimmista kehityssuunnista. Kongresseissa osanottajat eivät suunnitelleet rakennuksia tai alueita yhdessä eivätkä esitelleet omia töitään, vaan keskustelu liikkui arkkitehtuurin suurissa linjoissa. CIAM pyrki vastaamaan kulloisenkin ajan vaikeuksiin uusimmilla ideoilla.
Seuraavaksi listaan Jos Weberin muistioihin perustuen CIAM:n kaikkiaan 11 kongressin teemat, joskus myös niiden osanottajia sekä päätöksiä tai suosituksia.
CIAM:in 1. kongressi, La Sarraz, Sveitsi 1928
La Sarrazin julkilausumassa 23 arkkitehtia eri maista määritteli Le Corbusierin johdolla uuden rakentamisen tavoitteet neljänä asiakokonaisuutena:
- kaiken kattava taloudellisuus
- kaupunki- ja aluesuunnittelu
- arkkitehtuuri ja yleinen mielipide
- arkkitehtuurin suhde valtioon.
Julistuksen mukaan jokaisella ihmisellä on oikeus omaan tilaan.
Vetoomuksen allekirjoittivat: H. Berlage (den Haag), V, Burgeois (Bryssel), P. Chareau (Pariisi), J. Frank (Wien), G. Guervekian (Pariisi), M.E. Haefel (Zürich), H. Häring (Berliini), A. Höche (Geneve), H. Hoste (Pariisi), Le Corbusier (Pariisi), A. Lucrat (Pariisi), E. May (Frankfurt), A. G. Mercadal (Madrid), H. Meyer (Dessau), W.M. Moser (Zürich), C.E. Rava (Milano), H. Rietvelt (Utrecht), A. Santoris, (Torino), H. Schmid (Basel), M. Stam, (Rotterdam), M. Steiger (Zürich) ja J. De Zavala (Madrid).
CIAM:in 2. kongressi, Frankfurt 1929
Aiheena oli Asunto ja sen minimivaatimukset. Tähän kongressiin osallistuivat ensi kertaa Suomen Alvar Aalto sekä espanjalainen José Luis Sert ja Walter Gropius. Tilaisuudesta Aalto ja Gropius jatkoivat Dessaun Bauhausiin, jossa he asuivat yhdessä joitakin päiviä Gropiuksen mestaritalossa.
CIAM:in 3. kongressi, Bryssel 1930
Aiheena olivat Rationaaliset rakennustavat. Tavoitteeksi otettiin myös rakennusmaan hankinta niin, että ratkaisut mahdollistavat monipuolisen asumisen ja samalla niin, että pääosa ihmisistä voisi asua maanläheisesti.
CIAM:in 4. kongressi, Ateena 1933
Kongressi järjestettiin Patris-laivalla, joka kulki Ranskan Marseillesta Kreikan Ateenaan. Syntyi Ateenan vetoomus nimeltään ”Kaupunkien rakentaminen”.
Kuvassa muutamia kongressin osallistujia, muun muassa britti Wells Coates Ateenan Poseidonin temppelillä Sunionin (nyk. Soúnio) niemellä Kreikan Attikassa (kuvan lähde).
Pieni välihuomioni: Kirjoittaessani artikkeleitani Bauhausista löysin tietoa CIAM-järjestön ja Bauhausin yhteyksistä juuri tämän 4. kongressin aikana. Tieto löytyi saksalaisen BauNetzin artikkelista Kreuzfahrt der Moderne (Modernismi risteilyllä) vuodelta 2015 (linkki ladattavaan tiedostoon löytyy täältä, käännös minun):
”Walter Gropius, joka tuolloin oli CIAM-järjestön varapresidentti ehdotti vuonna 1932, että jo Weimarissa aloitettua Dessaun kaupungin tulevaisuuden suunnitelmaa jatkettaisiin. Juuri valittu Dessaun valtuusto ei kuitenkaan hyväksynyt tehtyä suunnitelmaa. Tästä huolimatta arkkitehti Hubert Hoffmann kehitteli jo 1930-luvun alussa edelleen Dessaun yleissuunnitelmaa yhdessä entisten bauhauslaisten, Jakob Hessin ja Cornelius van der Linden kanssa. Hoffmann johti saksalaisten omaa CIAM-ryhmää ja heinäkuussa 1933 tämä ryhmä otettiin CIAM-järjestön jäseneksi. Ryhmä esitti kattavan, 47 paneelin suunnitelman perusteineen Dessaun kehittämiseksi CIAM:in johdolla.Tästä esityksestä tuli tämän kongressin merkittävimmäksi arvioitu työ.”
Kuva 4. kongressin näyttelystä analysoi Dessaun kaupungin ympäristötilannetta:
BauNetzin julkaisu on saksankielinen, mutta se antaa hyvän kuvan ajan tapahtumista jo kuvienkin kautta. Artikkeli ottaa myös kantaa, esimerkiksi näin:
“Paris II -laiva oli täynnä avantgardistista energiaa ja voimaa, se oli naivia voimautumista ja vailla toisen maailmansodan katastrofin painoa. Näin viatonta ja vapaata moderni kaupunkisuunnittelu ei koskaan tämän jälkeen ollut.”
CIAM:in 5. kongressi, Pariisi 1937
Teemana oli Asunto, virkistyminen ja vapaa-aika. “Jokaisella ihmisellä on oikeus luonnolliseen ympäristöön, jossa hän voi täyttää materiaaliset ja henkiset tarpeensa.”
CIAM:in 6. konressi, Bridgwater, UK 1947
Teemana oli Kaupunkien jälleenrakennus ja vuosikymmen uutta, ajankohtaista arkkitehtuuria 1937–1947.
Kuvassa kongressin osanottajia (kuvan lähde):
CIAM:in 7. kongressi, Bergamo, Italia 1949
Aiheena olivat taide ja arkkitehtuuri, säännöstely ja esteettiset kysymykset. “Kaupunki on yhteisö, joka ilmentää itseään ainutkertaisella sisällöllään.”
CIAM:in 8. kongressi, Hoddesdon, UK 1951
Teemana oli Kaupungin sydän.
CIAM:in 9. kongressi, Aix en Provence, Ranska 1953
Teemana oli Ihmisen asunto. “Jokaisen ihmisen oikeus omaan asuntoon on yleismaailmallinen vaatimus.”
Tässä on paikallaan pieni katsaus silloiseen Suomen ryhmän toimintaan:
Suomen CIAM-ryhmä (Aulis Blomstedt, Eero Eerikäinen, Keijo Petäjä, Reima Pietilä ja André Schimmerling) otti nimekseen kirjainyhdistelmän PTAH (Progrès Technique Architecture Helsinki). Ryhmä lähetti vuonna 1954 ohjelmajulistuksensa Pariisiin CIAM-neuvostolle. Se oli kahdeksaan teesiin tiivistetty puheenvuoro funktionalismin teoriaa täydentävän muototeorian puolesta. Ryhmän näkemyksen mukaan funktionalismin teoria oli epätäsmällisyydestään johtuen altis teknokraattisille ja taloudellisille voimille, ja moderni arkkitehtuuri uhkasi latistua hengettömäksi tekniikaksi ja massatuotannoksi. Vain ”muodon linnaketta ” puolustamalla moderni arkkitehtuuri pystyisi välttämään tämän sodanjälkeistä rakentamista uhkaavan kehityssuunnan.
PTAH:n julkilausuman viimeinen teesi kuului: ”Luonnon ja arkkitehtuurin muotojen lainalaisuuksien tieteellinen tutkiminen on modernin arkkitehtuurin tuelle elinehto!” Tätä julistusta voi pitää sittemmin syntyneen ja kansainvälistä mainetta saaneen Le Carré Bleu -lehden ohjelmajulistuksena.
CIAM:in 10. kongressi, Dubrovnik, Jugoslavia 1956
Teemana oli Inhimillinen asuminen. “Silmät ja muut aistit antavat luotettavan mittakaavan inhimillisen rakentamisen arvioinnille, jossa teknisten ja taloudellisten tekijöiden tulee olla alisteisia inhimillisyydelle.”
Dubrovnikin kokouksessa työryhmä Jacob Berend ”Jaap” Bakema, E. Rogers, A. Roht, J. Voelker ja A. Wogensky nosti esiin CIAM:in muutostarpeet.
CIAM:in 11. kongressi, Otterlo, Alankomaat 1959
“Rakennetun ympäristön tulee tukea ihmisten fyysistä ja henkistä liikkuvuutta antropologisesti, taloudellisesti ja teknisesti sekä uusimpien sosiologisten, psykologisten ja lääketieteellisten saavutusten mukaisesti.”
CIAM:in lopun alkua enteili se, kun edellä mainittu Dubrovnikin työryhmä päätti, että CIAM:in sisällön ja tavoitteet määrittelevä nimi ”Modernin arkkitehtuurin kansainvälinen kongressi” muutetaan muotoon ”CIAM – sosiaalista ja näkemyksellistä yhteistyötä muotoileva työryhmä”.
Kuvassa Otterlon kongressin osanottajia (kuvan lähde):
Merkittävä joukko aikansa tunnetuimpia arkkitehteja todisti Otterlossa, kuinka CIAM:in yli 30 vuotta kestänyt ja ratkaisevasti arkkitehtuurin kehitykseen vaikuttanut yhtenäisyys ja yhteistyö loppuivat. Näytti siltä, että arkkitehtuuri-käsityksen sisältö ei ollut enää kansainvälisesti, vaan alueellisesti suuntautunut.
CIAM:in 11. kongressi kirjasi muun muassa näin:
”… on vastuutonta, että me arkkitehteina ja kaupunkisuunnittelijoina yritämme ratkaista vaikeuksia ennen muuta muotoilukysymyksinä! Toisaalta, jos ratkaisut tehdään ilman muotoilun laatuvaatimuksia – ilman aistillisuutta ja hiukkasta huumoria – päädymme vain yksipuolisesti taloudellisten seikkojen perusteella tehtyihin epäinhimillisiin ratkaisuihin. Yhteiskuntien velvollisuuksia, kuten kaupunki- ja asuntorakentamista ei voi ratkaista vain voittoa tuottavia kapitalistisia menetelmiä käyttäen.”
Otterlon kokouksesta puuttuivat CIAM:in perustajat ja vanhemmat jäsenet kuten Le Corbusier, Giedion, Gropius ja Sert. Päätöksissä painottuivat Team 10- eli Team X -ryhmän esitykset ja ehdotukset. Tuohon ryhmään kuuluivat muun muassa Jaap Bakema, G. Candilis, A. ja B. Smithson, Aldo van Eyck, Kenzo Tange, Luis Kahn, J. Cardelia sekä E. Rogers.
Alla kuvassa on Team 10:n jäseniä (mm. Aldo Van Eyck, Jacob Bakema, Georges Candilis ja Shadrach Woods) Otterlossa (kuvan lähde).
CIAM-kongressien lopetuksen organisointi
Team 10 jatkoi vielä joitakin aikoja kokousten pitämistä. Se vaati vastaamaan kysymykseen ”Mikä modernin arkkitehtuurin perinnössä on vanhentunutta ja mikä on vielä niin voimissaan, että se kykenee palvelemaan tulevaa kehitystä ja viemään modernin arkkitehtuurin uusille kansainvälisille kiskoille?”.
Erityisesti Aldo van Eyck ja Jaap Bakema kritisoivat sitä, että tuon ajan rakennuksissa ei ole sen modernin elämänkulun ilmettä; ne eivät ota ohjeekseen sitä elämää, joka elää niiden edessä ja sisällä.
Hollantilaisvetoinen ryhmä painotti sitä, että ” ihminen on aina ja kaikkialle sama” eikä moderni arkkitehtuuri ole ottanut tätä riittävästi huomioon, vaan on painottanut toisenlaisiin, uusiin olosuhteisiin siirtymistä, mennen liian pitkälle uuden ihmisen tavoittelussa.
Sigfried Giedion puolestaan kritisoi noiden aikojen arkkitehtuurin tilaa kirjassaan ”Raum, Zeit, Architektur” (vuoden 1964 laajennettu, saksankielinen versio teoksesta Space, Time, Architecture, joka ilmestyi alunperin vuonna 1941):
Playboy-arkkitehtuuri jäljittelee sitä, kuinka playboy käsittelee elämää – nopeasti kaikkea tarpeetonta ahmien ja sensaatiosta toiseen kiiruhtaen.
Yhteenveto CIAM:n kehityksen vuosista
Pariisin Centre Pompidoussa järjestettiin vuonna 1988 näyttely ”Architecture l’héritage des C.I.A.M.: 1958 – 1988”. Tämän kappaleen teksti on peräisin tuon näyttelyn luettelon lyhennelmäartikkelista ”1928 – 1959, CIAMin kehityksen vuodet”, jonka löysin suomeksi.
Näyttelyluettelon kirjoittajat ovat Roger Aujame, Alexandre Tzonis ja suomalaisen CIAM-ryhmän jäsen André Schimmerling.
Valikoiden lyhentämäni artikkeli avaa mahdollisuuksia siihen, miten erimielisyyksiin kaatuneen järjestön tavoitteita voisi edelleen toteuttaa.
“Alkusysäysen CIAMin kongressien järjestämiseksi antoivat uudistusmieliset arkkitehdit, jotka alkoivat toimia ajan arkkitehtuurissa ilmenevää vanhoillista akateemisuutta vastaan. Le Corbusier kirjoitti vuonna 1928: ” Sekava Kansainliiton Palatsin suunnittelukilpailu on järisyttänyt arkkitehtuurin maailmaa. Arkkitehdit on asetettu perimmäisten ratkaisujen eteen – ratkaisujen, jotka saattavat joko aloittaa uuden aikakauden tai estää sitä alkamasta! Kyse on tulevan kehityksen suunnasta!”
Tapauksen synnyttämä jännitys purkautui vuonna 1928 La Sarrazin linnassa Sveitsissä pidetyssä arkkitehtien tapaamisessa, jossa muotoiltiin tulevat toimintaperiaatteet ja perustettiin CIAM. Taistelu oli alkanut!
CIAM oli laaja-alainen, ensimmäinen arkkitehtien ja kaupunkisuunnittelijoiden yhteinen liike. Liike reagoi voimakkaasti arkkitehtien keskuudessa ilmenneeseen toimettomuuteen ja ymmärryksen puutteeseen tilanteessa, jossa olisi pitänyt ottaa kantaa kaikkialla ilmenneisiin todellisiin ongelmiin, sosiaalisiin kysymyksiin ja kaupunkisuunnitteluun. Tuolloin syntyi myös ensimmäinen ekologinen manifesti Patrick Geddesin kärsivällisen työn tuloksena.
Ajanjakson 1928 – 1959 aikana pidettiin 11 kongressia. Kolmenkymmenen vuoden aikana syntyi valtava määrä tutkielmia, arvioita ja luetteloita ongelmista, jotka ulottuivat sosiaalisesta asuntotuotannosta aluesuunnitteluun.
CIAMin arkkitehtien ehdottamat ratkaisut olivat usein käänteentekeviä ja edistyksellisiä. CIAMin toiminta oli laaja-alaista ja tuloksellista. Se pakotti julkisen vallan näkemään, että maaltapako ja kaupunkien holtiton kasvu olivat aikamme kaksi ilmiötä, joihin on puututtava mitä kiireisimmin!
Vuonna 1933 muotoiltiin Ateenan julistus, joka ilmestyi ensin kreikankielisenä. Yleisemmin sen periaatteet tulivat tunnetuksi kuitenkin Le Corbusierin vuonna 1943 laatimasta kirjasta ”La Charte d’Athènes”. Siinä hän formuloi modernin kaupunkisuunnittelun periaatteet kärjistetyn suppeaan ja yksinkertaiseen muotoon.
Julistus synnytti heti kiistaa CIAMin omassa piirissä. Sitä vastustivat erityisesti nuoret arkkitehdit, jotka näkivät siitä puuttuvan haasteen: valtava jälleenrakennustyö sodan tuhojen korjaamiseksi.
Nuoret arkkitehdit pitivät julkituotuja periaatteita liian jäykkinä. Heidän mielestään ne lähtökohdat, joiden mukaan uusi elämäntapa ja uudenlainen asuminen olisi pitänyt organisoida, olivat jääneet liian vähälle huomiolle. Heidän omat työnsä avasivatkin kiistatta uusia näköaloja. Mutta sitten tapahtui se mitä kukaan ei osannut odottaa: Juuri CIAMia kiivaimmin vastustavat alkoivatkin toteuttaa töissään omalla tavallaan Ateenan julistuksen periaatteita. Lopputuloksena oli 1960-luvun teknokraattinen kaupunkisuunnittelu ja massarakentaminen, joissa ei ole näkyvissä juuri CIAMin itsensä asettamista tavoitteista.
Tänään (vuonna 1988), kun ponnisteluista huolimatta mitään ei ole ratkaistu, voidaan kysyä, mitkä ovat tulevaisuuden kaupunkisuunnittelun suuntaviivat. Olemme palanneet ajassa 50 vuotta taaksepäin, takaisin siihen aikaan, jolloin kaupunkisuunnittelu tyytyi määrittelemään katujen leveyden ja katulyhtyjen etäisyyden toisistaan. Olemme ajautuneet romantiikkaan, jossa keskitytään enimmäkseen erilaisten yksiköiden pienimuotoiseen kehittelyyn “CIAM toimi aikoinaan tienraivaajana. Kehitys on kulkenut taaksepäin. On aika jälleen herättää nukkuvat sielut!”, kirjoitti arkkitehti Roger Aujame, Le Corbusier’n läheinen työtoveri jo 1950-luvulla.”
CIAM synnytti kolme suuntausta
Tämä osuus perustuu edellä mainitun näyttelyn vihkoseen, joka loi katsauksen CIAMin loppuajoista 1980-luvun loppuun. Havaintomateriaalina on etupäässä CIAMin toimintaan osallistuneiden arkkitehtien suunnitelmia ja töitä.
Ideat ja työt on valittu kansainvälisen Le Carré Bleu -arkkitehtuurilehden artikkeleiden pohjalta. Le Carré Bleu -lehteä julkaisi vuodesta 1958 Helsingin CIAM-ryhmä. Edelleen ilmestyvän lehden toimitus on ollut Pariisissa vuodesta 1962.
Kuvassa lehden ensimmäisen numeron kansi (kuvan lähde):
Lehden synty osui modernismin kehityksessä erityisen kriittiseen vaiheeseen. Monet tunsivat tarvetta palata uudelleen arkkitehtuurin peruskysymysten äärelle joutuessaan jälleenrakennustyössään uusien tehtävien eteen. Le Carré Bleu-lehden ensimmäisen numeron aloitti suomalaisen PTAH-ryhmän manifesti, jossa vaadittiin keskustelua arkkitehtuurin ja urbanismin uusista ilmiöistä.
Jo Aix-en-Provencessa (1953) ja Dubrovnikissä (1957) pidetyissä konferensseissa asetettiin kyseenalaiseksi modernismin universaalisuus, mikä oli tunnusomaista 1920- ja 1930-luvuille. Sen mukaan modernismi oli, metodeiltaan funktionaalisena ja huomispäivän tekniikkana sekä tieteen kehitystä kannattavana, sovellettavissa kaikkialle.
CIAMin piirissä syntyi useita arkkitehtuurin ongelmakysymyksiä tutkivia ryhmiä. CIAMin toiminnan jakautuminen oli itse asiassa osasyynä koko liikkeen lakkaamiseen vuonna 1959. Työ jatkui kuitenkin pienryhmissä.
Kolme uutta pääsuuntausta olivat muodon korostaminen, humanismi ja konstruktivismi. Käyn nyt nämä läpi.
Suuntauksena muodon etsiminen
Tämä suuntaus halusi ensisijaisesti syventää modernismin esteettistä näkemystä ja korostaa muodon merkitystä arkkitehtuurissa.
Nuori arkkitehtipolvi kritisoi arkkitehtien enemmistön ajatustapaa, jonka mukaan arkkitehtien tuli painottaa toiminnallisuuden vaatimuksia ja irtautua muodonantajan roolistaan.
Le Carré Bleu -lehti julkaisi ensimmäisessä numerossaan suunnitelmia ja tutkielmia, joissa kantavana ajatuksena oli tahto saattaa arkkitehtoninen ajattelu ”jälleen tasapainoon” korostamalla muodon merkitystä.
Seuraava kuva on tuosta lehdestä. Tulkitsen sitä näin: Keltainen kuvastaa luovuutta. Muut värit kuvaavat luovuuden osatekijöitä ja niiden suhdetta toisiinsa: materiaalit (punainen), toiminnot (sininen) ja muodot (vihreä).
Näiden ajatusten pohjalta syntyi kaksi toisistaan selvästi erottuvaa suuntausta, jotka puhkesivat kukoistukseen 1950-luvulla.
Suuntauksista ensimmäinen lähti työskentelyssään määrätietoisesti noudattamaan linjaa, joka perustui neoplastisuuden ja kubismin traditioon. Tätä suuntausta leimasi pohjoismaiselle perinteelle tyypillinen puritaanisuus. Kantavista voimista mainittakoon mm. suomalaiset Aulis Blomstedt, Le Carré Bleu-lehden perustajajäsen sekä arkkitehtuuriteoreetikko Aarno Ruusuvuori. Alla Blomstedtin rivitalot Tapiolassa (1954) ja Aarno Ruusuvuoren “Marisauna” (1967).
Norjalainen Sverre Fehn kosketteli töissään ja tutkimuksissaan arkkitehtuurin runollisia ulottuvuuksia. Toisen norjalaisen, Kjell Lundin ja tanskalaisen Henning Larsenin strukturalistinen arkkitehtuuri teki mahdolliseksi mm. joustavat interiööriratkaisut.
Alla näkymä Fehnin Hamar Bispegaard -museosta (1976) ja Larsenin Trondheimin yliopistosta (1969) sekä niiden alla Lundin Oslon Veritas-keskus (1978).
Toista, 1920- ja 1930-luvuilta periytyvää suuntausta on usein pidetty kapinana vallitsevaa rationalististä suuntausta vastaan. Sellaisten kuin Hugo Häringin, Wladimir Slapetan ja Hans Scharounin ekspressionismi saa koskettavalla tavalla ilmauksensa Alvar Aallon orgaanisessa arkkitehtuurissa. Suuntaus sai Alexandre Tzonisilta nimen ”kriittinen regionalismi”.
Alla Häringin maatilarakennus Garkau (1922) ja Scharounin Villa Schmincke Saksan Löbaussa (1933).
Tämä suuntaus oli tärkeä erityisesti Pohjoismaissa. Le Carré Bleu esitteli muun muassa Jörg Utzonin ja Ralph Erskinen tunnettuja töitä, jotka edustivat tavanomaista vivahteikkaampaa funktionalismia.
Alla Utzonin asuintaloja Tanskan Fredensborgissa (1963) sekä Erskinen kotitalo Villa Erskine Ruotsissa (1963).
Julkaisu toi esiin myös Reima Pietilän, joka muistuttaa ympäröivän maiseman symbolisesta merkityksestä tai luo plastisin keinoin kontrastin keskelle perinteistä urbaania ympäristöä. Alla Pietilän Metso-kirjasto Tampereella (1986).
Suuntauksena humanistinen kritiikki
Toinen suuntaus omistautui modernismin humanistiselle kritiikille ja asetti kyseenalaiseksi funktion ylikorostuneen aseman arkkitehtuurissa.
Kuten jo mainitsinkin, CIAMin Aix-en Provencen kongressissa vuonna 1953 perustettiin tutkimusryhmä, joka sittemmin otti nimekseen Team X. Ryhmä julisti olevansa tyytymätön tapaan, jolla funktionalismia yksioikoisesti sovellettiin urbaaniin ympäristöön. Team X kehitti yhdyskuntasuunnittelun pohjaksi orgaanisemman teorian, joka tavallaan täydensi Ateenan julistusta.
Teorian ansioksi on luettava, että se toi modernismiin sosiaalisen tilan käsitteen. Siinä yhdyskunnan eri toimintoja ei enää ymmärretä irrallisina, vaan toisiinsa vaikuttavina. Täten Team X:n näkökanta oli melko lähellä yhdysvaltalaisen arkkitehtuurikriitikon Lewis Mumfordin näkemystä, joka kritisoi modernin liian mekaanista lähestymistapaa.
Team X päätyi muotoilemaan joukon uusia toiminnallisia käsitteitä, jotka liittyivät kaupunkien ja erityisesti suurten aluekokonaisuuksien suunnitteluun. Tällaisia olivat yhdyskuntien elämää luonnehtiva evoluution ja muutoksen käsite sekä teollistuneelle aikakaudelle ominainen liikkuvuus.
Kun kaupunkisuunnittelija sijoittaa jalankulku- ja ajoväylien varteen yhdyskunnalle tärkeitä toimintoja, hän määrää ennakolta painopisteet, joiden ympärille kaupunkitila rakentuu. Näin syntyy mukautuva ja avoin kaupunkirakenne, eräänlainen kehys tuleville tapahtumille, joita ei voi täysin ennustaa. Ennakolta määritellyn kaupunkirakenteen pohjalta on mahdollista kehittää erilaisia arkkitehtonisia ratkaisuja.
Team X:n suunnitelmissa ja toteutuneissa töissä oli nähtävissä pyrkimys luoda ”paikkoja”, jotka antavat asukkaille mahdollisuuden tuntea yhteenkuuluvuutta ympäristönsä kanssa. Team X:n arkkitehdit korostivat anonyymin yksilön sijasta ”konkreettisen” asukkaan huomioon ottamista suunnittelun lähtökohtana. Tätä teemaa jatkavat 1960-luvulla Yhdysvalloissa alkanut ”Advocady planning” -liike ja myöhemmin Euroopassa syntyneet asukasyhdistykset.
Uusi lähtökohta näkyi selvästi mm. seuraavissa projekteissa: Allison ja Peter Smithsonin Robin Hood -asuntokorttelisuunnitelma Lontooseen 1965 (kaksi kuvaa alla) sekä Bakeman ja Van den Broekin asuinkortteli Amsterdamiin 1969.
Muita esimerkkejä ovat Candilis-Josic-Woods-ryhmän asuinkortteli Ranskan Toulousen Le Mirail’hin 1965 (ensimmäinen kuva alla), Giancarlo De Carlon Urbinon yliopiston suunnitelma (1965, toinen kuva alla), Candilis-Josic-Woodin yhdessä Manfred Schiedhelmin kanssa suunnittelema Berliinin yliopiston projekti (1957, kolmas kuva alla).
Ja vielä kaksi esimerkkiä tämän suuntauksen vaikutuksista: Ralph Erskinen Byker-Wall Englannin Newcastlessa 1969 (ensimmäinen kuva alla) ja Pica Ciamarran työryhmän Calabrian yliopiston suunnitelma 1965 (toinen kuva alla).
Team X:n ideat saivat jatkuvuutta hollantilaisen Aldo van Eyckin töissä. Hän toi rationalismin käsitykseen oman panoksensa ajatuksellaan vastakkaisten elementtien yhteensovittamisessa; esimerkiksi täysi – tyhjä, individualistinen – kollektiivinen sekä mennyt – nykyinen. Niiden arkkitehtoninen merkitys tuli konkreettiseksi yksityisten ja yhteisten toimintojen väliin jäävissä tiloissa.
Yllä olevassa kuvassa on van Eyckin Hubertus House Amsterdamissa. Talo valmistui vuonna 1978 yksinhuoltajavanhemmille lapsineen (kuvan lähde).
Hollantilainen Herman Herzberger toteutti samaa teemaa työpaikkojen suunnittelussa 1972 (ensimmäinen kuva alla).
“Yhden tyyppisiä pilareita ja palkkeja, kahden tyyppisiä kupoleja”. Näin Herman Hertzberger kuvasi kollegansa Aldo van Eyck peruselementtejä, joita hän käytti Amsterdamin kunnallisen orpokodin suunnitelmassa vuonna 1960 (toinen kuva alla).
Suuntauksena: Kohti uutta konstruktivismia
Kolmas CIAMin sisältä syntynyt suuntaus pyrki löytämään tekniikasta apua tuottaakseen mukautumiskykyistä ja joustavaa arkkitehtuuria.
Modernismia lähellä olevia arkkitehteja ja rakentajia oli pitkään kiinnostanut ajatus teollisesta rakentamisesta, joka sallisi asukkaan osallistua asuntonsa suunnitteluun. Eräät Dubrovnikin vuoden 1956 kongressin osanottajat, joita ei tyydyttänyt sodan jälkeen käyttöön otettu tavanomainen raskas teollisten elementtien valmistus, perustivat tutkimusryhmän nimeltään ”Le Groupe d’Architecture Mobile”. Ryhmän kannattajat, heidän joukossaan Unkarissa syntynyt ranskalainen Yona Friedman, halusivat luoda arkkitehtuuria, joka syntyy kahdessa vaiheessa. Ensin asennetaan paikalleen kantava rakenne, sen jälkeen lisätään tarvittavat sisä- ja ulkorakenteet tulevien käyttäjien tarpeiden, toivomusten ja mahdollisuuksien pohjalta.
Toisaalta ranskalaisen kuvataiteilija Robert Le Ricolaisin ja yhdysvaltalaisen Buckminster Fullerin tutkimukset alkoivat kantaa hedelmää, erityisesti kun oli kyse tensegrity-rakenteiden käytöstä (kevyt vetolanka-puristussauva-rakenne). Nämä rakenteet, joita voitiin valmistaa teollisesti ja jotka G. D. Emmerich esitteli Le Carré Bleu -lehdessä, muodostivat eräänlaisen avaruusjatkumon, perusstruktuurin, jonka varaan sekundääriset rakenteet voitiin asentaa.
Näin kirjoittivat André Schimmerling ja Alexandre Tzonis vuonna 1988:
CIAM:in perinteen jatkajien töissä on nähtävissä vastakkaisten elementtien yhteensovittaminen, käyttääksemme Aldo van Eyckin sanontaa. Orgaanisen elämän jatkuvuuden takaava stabiliteetin ja hallitun harmonian muuttuvuuden yhteistyö on se edellytys, joka takaa tarvitsemamme yhteiskunnan ja elämäntapojen kehityksen. Samaten on välttämätöntä kytkeä tiedon välitykselle ominainen universaalisuus yhdistymään paikallisuuteen. Rakennetun maailman pyrkimys yhtenäisyyteen on saanut tasa-arvoisena rinnalleen yksilöllisten vaatimusten vaihtelevuuden.
Visionääri Yona Friedman
Nyt jatkan omin sanoin ja menen lopuksi hiukan syvällisemmin yhteen näyttelyluettelon esimerkeistä eli Yona Friedmaniin (1923-2020).
Uransa alkuajoista alkaen Friedman delegoi vastuuta suunnittelusta tuleville asukkaille. Vuonna 1953 – vastauksena sodanjälkeisiin väestörakenteen ja jälleenrakennuksen haasteisiin – hän alkoi luoda tilallisia paalurakenteita perustuen “liikkuvan arkkitehtuurin” kolmeen periaatteeseen:
- Kosketaan maahan mahdollisimman pienellä alalla.
- Kaikki on purettavaa ja liikuteltavaa.
- Kaikki on asukkaiden muokattavissa heidän halunsa mukaan.
Näistä rakenteista syntyi ajatus “tilallisesta kaupungista” (“spatial city”): Erittäin innovatiivinen urbaani järjestelmä, joka perustui nomadiseen elämäntapaan. Yona Friedman sanoi rakenteidensa epämääräisyydestä näin: ”Rakennus on siinä mielessä liikkuva, että kaikki sen käyttötavat yksilön tai ryhmän toimesta voivat olla mahdollisia ja toteutettavissa.”
Jo mainitun Le Groupe d’Architecture Mobile (Mobile Architecture Study Group / GEAM) lisäksi hän oli vuonna 1965 perustamassa ryhmää International Group of Prospective Architecture (GIAP).
Yona Friedmanin tunnettu teoria ”cité à l’enjambée” eli harppaus-kaupunki jäi utopiaksi. Sen ideoita Friedman kuitenkin sovelsi kehitysmaihin suunnittelemissaan vaatimattomissa projekteissa. Niihin liittyviä ongelmia ratkaistessaan Friedman turvautui paikallisten rakennusmateriaalien käyttöön.
Seuraavissa kuvissa Friedman on soveltanut teoriaansa Pariisiin ja New Yorkiin:
Yona Friedmanista sanottiin 2018 Friedrich Kiesler -palkintoa jakaessa:
”Kysymyksessä on jättiläinen arkkitehtien joukossa. Hän on jo vuosikymmenien ajan vaikuttavana kaupunkiteoreetikkona, designerina ja opettajana antanut uudenlaisia tavoitteita ja mittakaavoja sekä arkkitehtuurille ja sen lisäksi myös teorioille, elokuvalle ja taiteelle.”
IKAS/ICAT -tapaamisissa minulla oli kaksi kertaa mahdollisuus osallistua mielenkiintoisiin keskusteluihin, joissa Friedman hiljaiseen ja hyvin vaatimattomaan tapaansa esitteli uutta luovia ratkaisujaan.
Friedmanilla oli taito esittää syvälliset ajatukset yksinkertaisesti ja kansantajuisesti. Alla kuvissa on hänen näkemystään ihmisen muuttuvasta suhteesta rakennettuun ympäristöön.
Yona Friedmanin rakennuksia on toteutettu vain muutamia. Niihin kuuluu Intian Madrasin Museum of Simple Technology vuodelta 1987. Se tehtiin paikallisista rakennusmateriaaleista kuten bambusta.
Kuvassa Friedman Lontoossa vuonna 2016, Serpentine Pavilion -näyttelyyn suunnittelemansa lomatalon luona.
Näitä eri suuntauksia seuratessa olemme päässeet jo pitkälle CIAM-järjestön jälkeiseen aikaan. Tästä on hyvä jatkaa seuraavassa artikkelissa, jonka aiheena on CIAMin henkinen perillinen, 1980-luvulla toiminut kansainvälinen IKAS/ICAT-organisaatio ja sen kongressit.
Jos mukana on ilman asianmukaista lupaa julkaistuja kuvia, pyydämme ottamaan yhteyttä sähköpostitse. Kuvat poistetaan tarvittaessa.
