Bauhaus 4: Kolmen suomalaisen Bauhaus-tiimi

Suomen ja DDR:n välinen TTT-yhteistyö toi yhteen kolme suomalaista arkkitehtia: Jaakko Laapotin, Eero Valjakan ja minut. Yhteistyötämme alettiin kutsua Bauhaus-tiimiksi. Artikkelissa esittelen lyhyesti meidät tiimiläiset ja käyn läpi töitämme ja seminaareja, joihin osallistuimme 1970–80-luvuilla.

Artikkelissa 3 kerroin Suomen ja Saksan demokraattinen tasavallan eli DDR:n välisestä TTT- eli tieteellis-teknis-taloudellisesta yhteistyöstä. Se oli 1970–80-luvuilla aktiivista ja monipuolista. Nyt kerron tämän yhteistyön käytännön esimerkeistä omien kokemusteni kautta. Tämän artikkelin lopussa pohdin myös Bauhausin perintöä.

Kirjoitin Bauhaus- ja TTT-kokemuksistani 1970–80-luvun tapahtumien jälkeen muutamiin julkaisuihin. Nuo tekstit antavat taustaa ja yleiskuvan tuon ajan töistä ja tunnelmista. Nuo jutut tai linkit niihin ovat tässä artikkelissa kyseisten tapahtumien kohdalla tai lopun yhteenvedossa. 

Bauhaus-tiimin synty

Meidän suomalainen Bauhaus-tiimimme koostui kolmesta arkkitehdista: Professori Jaakko Laapotti, Eero Valjakka ja minä. Jaoimme oikeudet ja velvollisuudet tasapuolisesti. 

Laapotilla ja Valjakalla oli kummallakin omat menestyvät arkkitehtitoimistot johdettavana, joten yhteistyömme koordinoiminen ja kirjaaminen lankesi minulle osaltaan myös siksi, että olin arkkitehtiliiton palkkalistoilla. Osin näistä syistä – mutta ehkä ennen muuta Saksan-tuntemukseni takia – pääsin tai jouduin näin eräänlaiseen vetäjän rooliin Suomen ja DDR:n rakennusalan suunnittelun TTT-yhteistyössä. 

Kaikki alkoi vuonna 1977. Silloin aloitettiin vuonna 1979 Weimarissa järjestetyn Asuminen tänään ja huomenna -symposiumin valmistelut, osana TTT-yhteistyötä. Jaakko Laapotti ja minä olimme alusta asti mukana.

Symposiumin jälkeen kävi pian ilmi, että tarvitsimme lisävoimaa jatkotoimiin ja -töihin. Kysyimme Laapotin oppituolissa apulaisprofessuuria hoitanutta Eero Valjakkaa joukkoomme vahvistukseksi. Näin syntyi sittemmin Bauhaus-tiimiksi kutsuttu työryhmämme.

Palaan tarkemmin tuohon vuoden 1979 symposiumiin hiukan myöhemmin.

Meidän Bauhaus-tiimimme motiivi kehitystyöhön ja uudistuksiin oli korkea. Mutta meillä oli myös hauskaa keskenämme. Jaakko Laapotti ja minä innostuimme toisinaan milloin mistäkin vähän liikaakin. Eero Valjakka piti kuitenkin meidän jalkamme tukevasti maassa – vaikka hän toisaalta olikin yhteisöllisten tapahtumien luova innovaattori. Esittelen seuraavaksi tiimimme “trion” hiukan tarkemmin.

Purjehtiva professori Jaakko Laapotti

Arkkitehtuurin professorina Jaakko Laapotti oli luonnollisesti tiimimme keskeisin vaikuttaja virallisissa yhteyksissä. 

Laapotti menestyi arkkitehtuurikilpailuissa jo opiskelijana.  Hän voitti vuonna 1957 Lauritsalan kirkkokilpailun Toivo Korhosen kanssa. Laapotti oli mukana myös Toivo Korhosen voittoisassa ehdotuksessa Tampereen Yhteiskunnallisen korkeakoulun päärakennukseksi (nykyään Tampereen yliopisto, valmistumisvuosi 1960). Myöhempiä esimerkkejä ovat Remminghausenin kirkko Saksassa, Kouvolan keskuskirkko, hotelli Rosendahl Tampereen Pyynikillä ja Uppsalan Nya Tidning -lehtitalo. 

Ikävä kyllä en omista juurikaan kuvia Jaakko Laapotista yhteisiltä vuosiltamme – enkä muualtakaan niitä löytänyt.

Laapotin työuran keskeinen teema oli asuntoarkkitehtuuri. Vankan taustan muodostivat tutkimus- ja kehitystyö Standardisoimislaitoksen johtokunnassa sekä kehitysprojekteissa. Esimerkkeinä Laapotin asuinrakennuksista nostan esiin laadukkaat kerrostalot Espoon Haukilahdessa sekä uutta avoimen rakentamisen mallia toteuttanut kehityskohde Espoon Westendissä.  Tunnetuimpia näistä lienevät Haukilahden valoisat atriumtalot, joita asukkaat arvostavat ja ovat huolella kunnostaneet.

Jaakko Laapotti nimitettiin Teknillisen korkeakoulun asuntosuunnittelun professoriksi vuonna 1974. Hän toimi virassa eläkkeelle jäämiseensä asti vuoteen 1994. 

Jaakko Laapotti kuului samaan nuoreen arkkitehtuuria uudistaneeseen sukupolveen kuin Bengt Lundsten. Heikki Sirenin ja Viljo Revellin toimistot olivat heidän käytännön arkkitehtuurikoulujaan. 1970-luvun alussa Laapotti ja Lundsten pohtivat toimistojensa yhdistämistä jälkimmäisen toimistolla, jossa minäkin tuolloin olin töissä. Yhdistyminen ei toteutunut, mutta tein kyllä jo Lundstenilla myös Laapotin toimiston töitä ja näin tutustuin hyvin Jaakkoon.

Jaakko kuului Kone Oy:n legendaarisen johtajan Pekka Herlinin lohiveneporukkaan ja harvoille avointen Munkkiniemen pääkonttorin illanistujaisten kutsuvieraisiin. Jaakko oli mm. Koneen Hyvinkäälle rakennetun uuden hissitehtaan pääsuunnittelija. Työt alkoivat jo vuonna 1943 ja 1966 Laapotti suunnitteli uuden elementtirakenteisen tehtaan, jonka näkyvin tunnusmerkki on noin 70 metrin korkuinen hissien testaustorni.

Jaakko oli kuopiolaisen kirvesmiehen poika. Arvatenkin kotitausta auttoi häntä ystävystymään toiseen itäsuomalaiseen kirvesmiehen poikaan Kauko Rastaaseen. Rastas nousi vähitellen yhdeksi maamme merkittävimmistä rakennusalan vaikuttajista. 

Tiiviitä yhteyksiä kuvaa myös se, että Laapotti suunnitteli Herlineille omakotitalon ja Rastaan perheelle Kuusisaareen korkealaatuiset paritalot. 

Jaakko harrasti purjehdusta arkkitehtikollegojen kanssa Aurora-nimisellä Pietarsaaresta hankitulla Swan-purjeveneellä. Tämä saattoi olla seurausta tutustumisesta Pekka Herliniin, jolla oli upea Lygaia-avomerikilpavene. Lygaian suunnitteli tunnettu amerikkalainen Sparkman and Stephens -toimisto ja rakensi Eino Antinoja.

Valitettavasti Jaakko Laapotti kaikkien suureksi yllätykseksi purjehti pois elävien maailmasta syksyllä 2017.

Pyöräilevä basso Eero Valjakka

Eero Valjakan roolia emme Bauhaus-tiimin aikaan – tai vieläkään – osanneet arvostaa hänen panostaan edellyttämällä tavalla. Hän sai 1975 maassamme ensimmäistä kertaa jaetun ”Rakennustaiteen ja yhdyskuntasuunnittelun valtionpalkinnon” Olarin asuntoalueen suunnittelusta ja rakentamisesta, silloin vielä yhdessä Simo Järvisen kanssa.  Vuonna 2017 Espoon kaupunki nimesi Olarin keskeisen kävelykadun keskustaan liittävän puiston ”Eero Valjakan puistoksi”.

Eerostakaan en valitettavasti löytänyt kuin pari kuvaa.

Valjakan elämäntyötä esitteli vuodenvaihteessa 1992-1993 Rakennustaiteen museon näyttely: ”Suomalaisia nykyarkkitehteja, Eero Valjakka”.

Jaakon tapaan myös Eerolla oli vaikutusvaltaisia ystäviä. Hän oli esimerkiksi Les Cyclistes Exclusifes -pyöräilykerhon puheenjohtaja. Kerhon aktiiveja olivat muun muassa silloinen pääministeri Kalevi Sorsa, oikeuskansleri Paavo Nikula, TEKES:in pääjohtaja Juhani Kuusi sekä Suomen Ranskan-suurlähettiläs Matti Häkkänen. Seuraava kuva kertoo kerhon yhdestä tempauksesta vuonna 1988.

Eero oli silloin tällöin kutsuttuna vieraana Sorsan hallituksen iltakouluistunnoissa ja saunailloissa.  Pääministeri Kalevi Sorsa teki syyskuussa 1985 vierailun DDR:ään ja Valjakka kuului viralliseen seurueeseen. Oli tarkoitus, että Eerö Valjakka tapaisi rakennusministeri Junkerin tai varaministeri Gebhardin sekä rakennusakatemian presidentti Fritschen. En ole varma siitä, toteutuiko tämä.

Eeron monipuolisuudesta kertoo sekin, että tämä Norssissa oppikoulunsa käynyt latinisti hankki opiskelunsa jälkeen erinomaisen venäjän kielen taidon. Hän toimi mm. keväällä 1988 Leningradissa pidetyn ”Arkkitehtuuri ja rakentaminen yhteistyö” -seminaarin toisena puheenjohtajana.

Eero oli oopperalaulaja Taru Valjakan lanko ja hänellä oli itselläänkin mahtava ja kauniisti soiva bassoääni, jolla hän oivana seuranpitäjänä sai minkä tahansa seurueen ihastuksiin. Eerokin valitettavasti poistui elävien kirjoista aivan liian varhain, vuonna 2002. Sen hän teki kyllä komealla tavalla: Hän toi ihan viimeisinä päivinään hyville ystäville lähtiäisiksi latinankielisen kirjan  ”Roomalainen keittokirja De re coquinaria” (SKS 2002), jonka hän kirjoitti yhdessä Tuulikki Elon ja Heikki Laakkosen kanssa.

Pillerin ja tennispallon pyörittäjä  

Muutama sana myös itsestäni. Ensin rakkaaseen harrastukseeni. Stadilaiset kutsuivat jääpallon pelaamista pillerin pyörittämiseksi. Pelasin jääpalloa 1940-luvun lopusta vuoteen 1953, josta kolme viimeistä vuotta Viipurin / Lahden Reippaan mestaruussarjaporukassa. Taisin olla ensimmäinen, joka pääsi Haminan RUK:n kurssilta viikonloppuisin pelimatkoille. Muistan vieläkin sunnuntai-iltojen paluun myöhäisellä junalla Haminaan, usein matkustajavaunujen pehmeissä matkatavaraverkoissa nukkuen.

Toinen rakas harrastukseni tennis oli mukana jo nuoruudessani Lahdessa – ja se pysyi mukana vuoden 2016 sairastumiseeni asti. Aikanaan opiskelijana Karlsruhessa annoin tennistunteja yliopiston tunnetun urheiluinstituutin nimissä.

Yllä vasemmalla Lahden Reippaan jääpallon mestaruussarjan joukkue vuonna 1951, minä seison oikeassa yläkulmassa. Värikuvassa pitkäaikainen tenniksen nelinpeliporukkamme.

Opiskelu- ja assitenttiajoistani kerroinkin jo vähän artikkelissa Kaksi opettajaani 2.

Opettajani Karlsruhessa, Egon Eiermann oli paljon tekemisissä Mies van der Rohen kanssa, joka toimi Bauhausin johtajana 1930-33. Miesiin en tutustunut henkilökohtaisesti, mutta olin kyllä muutamia kertoja tilaisuuksissa, joissa hän esiintyi. Bauhausia tai Hannes Meyeria ei sen sijaan opiskeluaikanani Karlsruhessa mainittu sanallakaan.

Vuonna 1970 vietin useita kuukausia Pariisissa ja muualla Ranskassa seminaarissa ”Construction scolaires et Universitaires”. Tuon jälkeen olin töissä Helsingin yliopiston suunnittelu- ja rakentamisen neuvottelukunnissa, pomoinani rehtorit Ernst Palmén ja Mikko Juva.

Itselleni ehkä mieleen jäävin asia Bauhaus-tiimimme vuosilta oli tämä: Sain matkoilla Bauhausiin tutustua moniin 1920- ja 30-luvuilla Bauhaus-koulua käyneisiin, kuten Hubert Hoffmann, Lydia Komarova, Konrad Püschel, Wolfgang Rössger ja Seman Selmanagić. 

Tutustuin myös vuosien 1920-27 Bauhaus-mestariin Georg Mucheen. Sain keskustella hänen kanssaan muun muassa Weimarin arkkitehtuurikorkeakoulun 3. Bauhaus-kollokviossa vuonna 1983. Hänen ja muiden mestarien tapaaminen oli minulle suurenmoinen kokemus.

Alla kuva yhdestäni tapaamisestani Muchen kanssa. Toisessa kuvassa Haus am Horn -koetalossa rouvan huone kampauspöytineen.

Kirjoitin Muchesta jo artikkeleissa Bauhaus 2 ja Bauhaus 3. Nyt kuitenkin vielä pieni häneen liittyvä muisto. 

Muche pyysi minua selvittämään, mitä kuuluu hänen ystävyyskaupunki Ouluun päätyneelle maalaukselleen, josta hän kovasti piti. Soitin Oulun kaupungin taideteoksista vastaavalle henkilölle. Selvisi, että Muchen työ on kaupungin julkisissa tiloissa, hyvässä huolenpidossa. Muche ilahtui tästä kovasti.

Keväällä 2022 lähdin tarkistamaan Oulun kaupungin taidemuseolta, mitä Muchen maalaukselle kuuluu.  Kävi ilmi, että maalauksia on heillä kaksi: Nuori maalari ja vanha maalari. Sain Oulun kaupungilta luvan julkaista ne tässä.

Bauhausissa tapaamani veteraanit olivat 1970-80-luvuilla jo iäkkäitä, mutta vireitä ja voimissaan. He antoivat uskoa siihen, että voimme arkkitehteina toimia paremman tulevaisuuden hyväksi. 

Tiimimme edusti usein yksin länsimaita

Meidän Bauhaus-tiimimme oli mukana erilaisissa yhteistyö-tapaamisissa aina Saksojen yhdistymiseen asti. 

Weimarissa pidettiin kansainvälisiä Bauhaus-kollokvioita ja symposiumeja kuten DDR:n ja Suomen välinen “Asuminen tänään ja huomenna” vuonna 1979. Bauhaus Dessaussa taas järjestettiin suunnitteluseminaareja, joista merkittävimmät olivat Hannes Meyer -seminaarit. Näissä seminaareissa oli aina keskiössä todellinen suunnittelutehtävä. Se liittyi yleensä jonkun DDR:n kaupungin merkittävään korjaus- ja täydennysrakentamiseen. Palaan näihin kaikkiiin kohta tarkemmin.

Meidän tiimimme oli varsinkin alkuvaiheessa suunnitteluseminaarien ainoa länsimaiden edustaja. Muut osallistujat olivat paikallisia tai muista ns. itäblokin maista.  Myöhemmin suunnitteluun osallistuivat myös ruotsalaiset, tanskalaiset, brittiläiset, ranskalaiset, länsi-berliiniläiset ja lopulta myös länsisaksalaiset tiimit.

Menestyimme hyvin näissä kilpailujen tapaisissa tehtävissä, koska meillä oli etunamme niissä oloissa ylivoimainen suomalaisen teollisen rakentamisen teknologiaosaaminen. Kykenimme osoittamaan, miten esimerkiksi Dessaun, Erfurtin tai Leipzigin ahtailla ja monimuotoisilla, osin keskiaikaista perua olevilla alueilla tehtäisiin paikkaan mukautuvaa täydennysrakentamista – moderneilla teollisilla menetelmillä, ympäristöystävällisesti ja etenkin huomattavasti DDR:n silloista tuotantotapaa halvemmin ja vähäisemmällä materiaalimenekillä. Tarvittavat tuotantolaitoksethan heillä jo oli. Alla ensimmäisessä kuvassa näkyy luonnos uuden sukupolven betonielementtitehtaasta.

Tiimimme ennakoi jo tuolloin toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Siitä kertovat yllä olevassa Erfurtin Junkersand-suunnitelmassamme kuvan korostetut prosenttiluvut: Säästöä betonin käytössä (50%), säästöä teräksen käytössä (50%) ja säästöä työvoiman käytössä (40%).

Meillä oli käytössämme silloisen Partek Oy:n uusimman tuotekehityksen tulokset. Junkersandin taloista laadimme viimeistellyt suunnitelmat ja valmiit rakentamistarjoukset. Leipzigin messujen yhteydessä pidettyjen kokousten jälkeen DDR:n rakennusakatemia pyysi meiltä tarjousta suunnittelemamme hotellin rakentamiseksi. Palaan näihin tarkemmin myöhemmin tässä artikkelissa.

Käyn seuraavaksi läpi symposiumeja ja seminaareja, niiden sisältöjä ja tavoitteita.  Esittelen myös meidän tekemiämme töitä.

Asuminen tänään ja huomenna -symposium Weimarissa vuonna 1979 

Vuoden 1979 kolmipäiväinen (9.-11.5.) symposium oli eräänlainen alku TTT-yhteistyölle DDR:n kanssa. Kuten mainittua, sen suunnittelu alkoi jo vuonna 1977. 

Symposiumiin osallistui asumisen asiantuntijoita sekä DDR:stä että Suomesta. Koko teema kuului: Asuminen tänään ja huomenna – asumisen laadun kehittäminen teollisen rakentamisen mahdollisuuksin.

Symposiumin järjestelyistä vastasivat DDR:n puolesta AIF-virasto (Amt für industrielle Formgestaltung) sekä Weimarin arkkitehtuurin ja rakentamisen korkeakoulu (HAB Weimar, nykyiseltä nimeltään Bauhaus-Universität Weimar) ja Suomen puolelta Teollisuustaiteen liitto ORNAMO ja Suomen arkkitehtiliitto SAFA.

Suomen puolelta minä vedin valmistelevaa kahdeksan hengen työryhmää. Valmistelu ja myös toteutus rahoitettiin kauppa- ja teollisuusministeriön määrärahalla. Olin mukana myös kansainvälisessä valmisteluryhmässä Safan toisen edustajana. Siinä olivat myös Suomesta mukana sisäministeriön Sirkka Hautojärvi ja Jukka Turtiainen, Ornamon Pentti Hietanen ja Safan Pentti Pantzar.

Seuraavissa kuvissa näkyy lisäkseni Ekkehardt Bartsch. Hän toimi symposiumin ensimmäisen aamupäivän koordinaattorina ja minä vastaavasti iltapäivällä.

Alla ensimmäisessä kuvassa on tapahtuman virallinen kutsu.

DDR:läisiä oli symposiumissa mukana pitkälti toistasataa, valtiosihteeri Martin Kelmin johdolla. Meitä suomalaisia oli paikalla 40. Suomen valtiota edustivat Rauno Haatanen Berliinin lähetystöstä, Ilse Koli työvoimaministeriöstä ja Sirkka Hautojärvi sisäministeriöstä. 

Paikalla oli myös asuntohallituksen pääjohtaja Pekka Alanen. Lisäksi mukana oli kymmeniä asuntokysymyksiin perehtyneitä asiantuntijoita viranomaisista, korkeakouluista ja rakennusteollisuudesta. Paikalla oli myös käytännön suunnittelutehtävissä mukana olevia, kuten ORNAMOn puheenjohtaja Antti Nurmesniemi vaimonsa, tekstiilisuunnittelija ja akateemikko Vuokko Nurmesniemen kanssa. SAFA:n puheenjohtaja Matti K. Mäkisen lisäksi symposiumiin osallistui 14 meitä suomalaisia arkkitehteja.

Kolme tiivistä päivää sekä näyttely

Avaan kolmipäiväisen symposiumin tapahtumia:

Symposiumin avasi DDR:n arkkitehtiliiton puheenjohtaja professori Wolfgang Urbansky. Symposiumin aiheeseen johdattivat AIF-viraston varajohtaja Manfred Goerke sekä Suomen asuntohallituksen Pekka Alanen (kuvissa alla).

Esitelmien jälkeen tutustuimme Weimarin taidehallissa näyttelyyn suomalaisesta arkkitehtuurista ja muotoilusta nimeltä ”Wohnumfelt in Finnland”. Se oli avattu pari viikkoa aikaisemmin.

Näyttelyn toteuttivat Rakennustaiteen museon Sakari Laitinen ja Taideteollisuusyhdistyksen Simo Heikkilä. Näyttely ja näyttelyjulkaisu olivat jo symposiumiin mennessä osoittautuneet täydelliseksi menestykseksi. Näyttely oli myös syksyllä 1979 esillä Berliinin tunnetun televisiotornin näyttelyhallissa “Am Fernsehturm”. 

Illallinen tarjoiltiin Weimarin perinteisellä opiskelijaklubilla.

Toisen päivän aloitimme työskentelyllä neljässä työryhmässä, jotka olivat: “Asunto ja asumisen laatu”, “Asuintalo ja asumisen laatu”, “Asuinympäristö ja asumisen laatu” ja “Menetelmiä asumisen laadun kehittämiseksi”.   

Iltapäivällä teimme tutustumisretken läheiseen Erfurtin kaupunkiin ja sen ympäristöön. Kuvia tästä retkestä esittelin jo artikkelissa Bauhaus 3. Illalla oli vielä valtiosihteeri Martin Kelmin vastaanotto hotelli Elefantissa, jossa asuimme.

Weimarin vuoden 1979 symposiumin viimeisenä päivänä neuvoteltiin sekä viimeisteltiin työryhmien töiden tuloksia. Loppuistunnon puheenjohtajana oli Suomen arkkitehtiliiton Matti K. Mäkinen ja siinä esiteltiin työryhmien tulokset. Tämän jälkeen symposium päättyi AIF:n johtaja Martin Kelmin johdolla. AIF:n varajohtaja Manfred Goerke ojensi symposiumin tulokset  Ornamon puheenjohtaja Antti Nurmesniemelle.

Symposium johti kolmeen kehityshankkeeseen

Toukokuussa 1979 pidettiin Helsingissä symposiumin ”jälkihoitokokous”. Sen ehdotukset toimitettiin DDR:n ja Suomen välisestä TT-yhteistyöstä vastaaville tieteellis-tekniselle työryhmille. Ne sitten esittivät, että muodostetaan kolme kehityshanketta:

1. Asuminen ja muotoilu.
2. Asuntorakentamisen ja asuinympäristön laadun parantaminen uudisrakennusalueilla laajentamalla tuote- ja toteutusvalikoimaa sekä kehittämällä materiaaleja ja energiaa säästäviä, ääni- ja lämpöeristystä parantavia tuotteita ja tuotantomenetelmiä.
3. Asumisen ja asuinympäristön laadun parantaminen rakennetuilla alueilla saneeraamalla kaupunkien olemassa olevia vanhoja asuinalueita sekä kehittämällä tähän tarkoitukseen nykyistä pienimittakaavaisempia ja joustavammin käytettäviä teollisen rakentamisen elementtejä ja menetelmiä.

Tavoitteena oli toteuttaa DDR:ssä mahdollisimman pian koerakennuskohteita, jotta saataisiin selville, miten olemassaolevia menetelmiä pitää kehittää sekä mitä uusia tuotteita ja menetelmiä tarvitaan. Koerakentamiskohteet toteutettaisiin yhteistyössä suomalaisen rakennusteollisuuden kanssa: Oy Partek Ab ja Puolimatka Yhtymä ovat jo jättäneet asiassa ehdotuksensa. Nämä projektit etenivät aluksi kummassakin maassa, vuoden 1979 symposiumin osanottajien voimin.

Kolme kirjaa ja joukko artikkeleita

Vuoden 1979 symposiumin viralliset puitteet onnistuivat hyvin. Osallistujien keskinäiset keskustelut syvensivät DDR-kollegojen Suomen-tuntemusta. Kymmenet suomalaiset asuinympäristön asiantuntijat saivat myös aiempaa todellisempaa tietoa DDR:n asumis- ja elinolosuhteista.

Symposiumin myötä syntyi myös kolme kirjaa – eli siihen asti täysin puuttunut saksankielinen asumista ja asuinympäristöä erittelevä aineisto:

1. ”WOHNUMFELT IN FINNLAND”, Simo Heikkilä ja Sakari Laitinen. Julkaisijat: DDR:n kulttuuriministeriö, AIF (Amt für industrielle Formgebung), Suomen arkkitehtuurimuseo ja Taideteollisuusyhdistys, 1979.
2. ”79 FINNISCHER WOHNUNGSBAU”, Esko Lehesmaa, Rakennustietosäätiö, 1979.
3. ”LEBENSWEISE UND LEBENSNIVEAU, Wohnen und Wohnumfelt” (suom. Elintapa ja elämän taso, asuminen ja elinympäristö), Briitta Koskiaho, Timo Tanninen, Fred Staufenbiel ja Karin Brand, Finnpublishers 1979. Kirja oli tuon symposiumin keskeistä tausta-aineistoa. 

Palaan tämän artikkelin lopussa siihen, miten tiimimme töiden ja oikeastaan koko rakennusalan TTT-yhteistyön lopulta kävi.

Vielä pieni muisto tuolta ensimmäiseltä TTT-yhteistyö-matkalta:

Symposiumin päätyttyä lähdimme täydellä bussilla Weimarista Dessaun kautta Itä-Berliiniin.  Saimme matkaevääksi runsaasti herkullista purtavaa  ja paikallista viiniä. Kävi ilmi, että Safan puheenjohtaja Matti K. Mäkinen on mainio seuramies. Hän osasi ulkoa useimpien suomalaisten iskelmien sanat. Tukena oli vahva naisedustus, kuten Maija Kairamo ja Kirsti Nordin. Näiden laulajien vauhdikkaaseen menoon oli muiden helppo yhtyä! 

Hannes Meyer -seminaarit 1980-86

Kuten artikkelissa Bauhaus 3 jo mainitsin, yksi kansainvälisen yhteistyön muoto olivat Dessaun Bauhausissa pidetyt Hannes Meyer -suunnitteluseminaarit.  Viikon mittaisia suunnitteluseminaareja järjestettiin vuosina 1980-86 yhteensä kuusi (vuonna 1983 seminaaria ei pidetty). 

Hannes Mayer -seminaarit syntyivät useasta syystä. Ensinnäkin, Bauhausin avaamiseen DDR:ssä keskeisesti vaikuttanut Bernd Grönwald piti tärkeänä todellisten kohteiden käytännön suunnittelua, vastapainona teoreettis-tieteellisille kansainvälisille Bauhaus-kollokvioille. Toisaalta Dessaun Bauhausiin vuonna 1979 perustettu koulutus- ja tuotekehityskeskus tarvitsi käytännön tekemistä. Kolmanneksi seminaarit kertoivat myös siitä, että Bauhausin 3. johtajaa Meyeria alettiin lopultakin arvostaa.

Ensimmäisen Hannes Meyer -seminaarin (1980) kohteena olivat Dessaun suuren Zoberberg-pientaloalueen peruskorjausperiaatteet. Toisessa seminaarissa vuonna 1981 ratkottiin saman alueen kaupunkirakenteellisia kysymyksiä. Näihin kahteen seminaariin osallistuivat vain paikalliset suunnitteluryhmät.

Kolmanteen, vuoden 1982 suunnittelu-seminaariin kutsuttiin SEV-maiden suunnitteluryhmien lisäksi myös meidän Bauhaus-tiimimme. Tämä tapahtui ennen muuta Weimarin vuoden 1979 “Wohnen heute und morgen” -symposiumin seurauksena. 

Olimme mukana kaikkiaan kolmesti. Palaan noihin vuosien 1982, 1984 ja 1985 seminaareihin hetken päästä.

Saksalainen historioitsija ja arkkitehtuuriteoreetikko Torsten Lange kirjoitti vuonna 2020 kiinnostavan analyysin näiden seminaarien merkityksestä suomalaisten ja DDR:läisten arkkitehtien “kontaktivyöhykkeenä”. Englanninkielinen artikkeli löytyy täältä:

The Hannes Meyer Seminars at the Bauhaus Dessau (1980–1986) as a Contact Zone for Finnish and East German Architects

Vuoden 1982 Hannes Meyer -seminaari sekä Musterhäuser I eli Dessaun Muldvorstadtin täydennysrakentaminen 

Bauhaus-tiimimme ensimmäisenä suuri yhteinen työ tehtiin Dessaun kolmannessa Hannes Meyer -seminaarissa keväällä 1982.

Seuraava mainio kuva kertoo siitä, kuinka laajasti tässäkin tapahtumassa tehtiin monialaista yhteistyötä. 

Kuvassa vasemmalla olevassa ryhmässä näkyy Dessaun kaupungin vaikuttajia: kaupunginarkkitehti Gerhard Planert, kaupunkisuunnittelujohtaja Siegfried Hirstowski, kaupunginarkkitehdin toimiston Wolfgang Paul sekä kulttuurivaltuutettu Klaus Hamal.

Keskellä minä keskustelen professori Bernd Grönwaldin kanssa ja meidän välissämme näkyy professori Hubert Hoffmann.  Oikeassa laidassa selin on dessaulainen taidemaalari, Bauhausissa opiskellut Carl Marx, joka keskustelee professori Konrad Püschelin kanssa.

Seminaarin suunnittelukohde, Muldvorstadtin kaupunginosa, sijoittuu Dessaun länsilaitaan lähelle Mulde-jokea ja yltää keskustan rajalle asti.

Kävi niin, että vain suomalaisen ryhmän onnistui ratkaista luontevasti kaikki rakennuskohteet ja täyttää korttelirakenteessa olevat erimittaiset ja -muotoiset aukot. Tähän käytimme suomalaisen teollisen rakentamisen  BES-teknologiaa. 

Esitimme kaupunkirakenteeseen ja kaupunkikuvaan istuvia täydentävän rakentamisen esimerkkejä;  rakennustyyppejä, asuntoja sekä korttelipihojen hyödyntämistä uudella tavalla. Halusimme pihojen puolijulkiset tilat asukkaiden käyttöön esimerkiksi pieninä viljelypalstoina.

Vuoden 1979 Weimarin-symposiumin ja etenkin sen työryhmien tulokset olivat työssämme tärkeänä lähdeaineistona. Alla oikealla oleva vuoden 2000 kuva kuitenkin osoittaa, että Dessaun täydennysrakentamisen toteutuksessa vuosikymmenten takaisen opit eivät ole valitettavasti vaikuttaneet mitenkään.

Kirjoitin seminaarista, sen taustoista ja tuloksisia Arkkitehtiuutisiin:

---

TEOLLINEN RAKENTAMINEN VANHOISSA KAUPUNGEISSA BAUHAUS-SEMINAARIN AIHEINA (Arkkitehtiuutiset 11/1982)

“Maaliskuussa 1982 teimme Suomen ja Saksan Demokraattisen Tasavallan välisenä tieteellis-teknisenä yhteistyönä kolmiosaisen ehdotuksen yhteistyö tiivistämiseksi ja konkretisoimiseksi:

– Osatehtävä 1. oli kohdistettu osoittamaan suomalaisen osapuolen toimittaman esimerkkirakennuksen avulla, mitkä mahdollisuudet DDR:ssä on kehittää maan teollista rakentamista. Esimerkkirakennuksella on tarkoitus todistaa, että kehittämällä DDR:ssä käytössä olevia tuotteita ja tuotantotekniikkaa on mahdollista säästää merkittävästi energiaa, materiaaleja ja työvoimaa. Samalla voidaan vielä lisätä rakentamisen joustavuutta ja ja sen laatua.

– Osatehtävä 2. oli kohdistettu DDR:n asuntotuotantokombinaattien tuotantoteknologiaan ja tuotteiden kehittämiseen. Työn avulla pyrittäisiin määrittelemään DDR:n nykyiselle tekniikalle, kalustolle ja tuotteille sekä rakennus- ja tuotesuunnittelulle asetettavat  muutos- ja kehittämistavoitteet.

–  Osatehtävän 3. tavoitteena oli täysin uuden tekniikan ja tietojenkäsittelyn nyt ja tulevaisuudessa antamia mahdollisuuksia hyväksikäyttävän tuotantoteknologian kehittäminen vanhan rakennuskannan peruskorjausta varten sekä tämän teknologian kokeilu käytännössä.

Huhtikuussa Dessaun kaupunginhallitus, kaupunginarkkitehti ja Weimarin arkkitehtuurin korkeakoulu kutsuivat kolmekymmentä teollisen rakentamisen asiantuntijaa DDR:stä ja kolme suomalaista arkkitehtiä viikoksi piirtämään Dessaun Bauhaustiloissa pidettävään III Hannes-Meyer-seminaariin. Seminaarin teemana oli “TEOLLINEN ASUNTORAKENTAMINEN VANHOISSA KAUPUNKIKESKUSTOISSA” eli juuri maaliskuussa esittämämme tehtäväsisältö Dessaun kaupungin todelliseen suunnittelu- ja rakentamistilanteeseen sovellettuna. Seminaarin työskentelyn kohde- / suunnittelualueena oli välittömästi kaupungin keskustaan liittyvä “Muldvorstadt”.

Alue on ollut rakennettu vuodesta 1534 alkaen. Nykyinen rakennuskanta koostuu myöhäiskeskiajan epäsäännöllisen kaupunkirakenteen jäännösten mukaisesti sijoittuneista 18. vuosisadalta periytyvistä 1-2 kerroksen käsityöläis- ja kalastajataloista, 1880- ja 1890-luvun kaupungin laajennusalueista ja 1950- ja 1960-luvun teollisesta, mittakaavaltaan edellisestä poikkeavasta jälleenrakentamisesta.

Seminaarin tavoitteena oli käytännön suunnitelmien teko kohdealueen todellisia rakennustehtäviä varten. Seminaarin toivottiin tuottavan toteutuskelpoisia ehdotuksia Dessaun kaupungin investointisuunnitelmien pohjaksi. Tavoitteisiin pyrittiin yhdistämällä osapuolten kokemukset olemassa olevaan kaupunkirakenteeseen soveltuvan teollisen rakentamisen kehittelyssä ja suunnittelemalla tältä pohjalta esimerkkiratkaisuja todellisiin rakentamistilanteisiin.

Työhön paneuduttiin neljässä työryhmässä:

1. Kohdealueen kaupunkirakenteellinen ja -kuvallinen ratkaisu
2. Seudulliset / alueelliset erityisvaatimukset tuotekehittelylle kaupunkirakennetta täydentävässä ja eheytävässä rakentamisessa
3. Koe- ja esimerkkirakennuksen kehittäminen olemassa olevaan kaupunkirakenteeseen sopeutuvaa teollista rakentamista varten ja
4. Saneeraus ja peruskorjaus kohdealueella.

Toukokuussa (9.–15.5.) paneuduttiin Dessaun kaupungissa paikan päällä annettuihin tehtäviin. Seminaarin innostavana työympäristönä olivat Walter Gropiuksen suunnitelmien mukaisesti jo vuonna 1926 valmistuneet Bauhaus-tilat. Yli 50-vuotisen historiansa aikana on Dessaun Bauhausrakennus joutunut raskaasti kokemaan modernismin vihollisten käsittämättömän muutos- ja hävitysvimman, mutta seisoo nyt huolellisesti entisöitynä todistuksena syntyaikansa rakentajien edistyksellisyydestä. Kysymys siitä, mitä ja miten uudenaikaista rakentamista on kehitetty näinä yli viitenäkymmenenä vuotena, tulee Dessaun Bauhaus-tiloissa tahtomattakin mieleen.

Työtä tehtiin tiiviisti varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Seminaarilla oli tulosten esittelyssä annettavanaan Dessaun kaupungin johdolle monipuoliset ja perusteelliset lähtö- ja tavoitetiedot kohdekaupunginosan kehittämistyölle ja alustavat suunnitelmat siitä, mitä ja miten sitä tulisi rakentaa.

Dessaun kaupungin ylipormestari totesi esittelyn jälkeisessä puheessaan: “Useimmissa kohdin kannatan mielelläni  sellaisenaan ehdotuksianne, mutta esittämäänne aikatauluun en ole tyytyväinen, koska kaupunkimme tarvitsee esittämänne välittömästi.” 

Hannes-Meyer-seminaari esitti yksimielisesti työskentelynsä tulosten perusteella Suomen ja DDR:n välisen tieteellis-teknisen yhteistyön kehittämiseksi mm.:

• että Dessaun seudun vanhentuneiden elementtitehtaiden tuotantoteknologia ja – kalusto uusitaan suomalaisen kokemuksen ja kehitystyön mahdollisuuksia hyödyntäen
  
• että perustetaan vuonna 1984 toimintansa jälleen aloittavan Bauhaus-instituutin kiinteäksi osaksi Suomen ja DDR:n yhteinen teollisen rakentamisen tutkimuskeskus. Keskus toimisi Suomen ja DDR:n arkkitehtuuri- ja Bauhaus perinteen välittäjänä ja uudistajana kansainvälisessä arkkitehtuurin ja kaupunkirakennustaiteen kehitystyössä
  
• että selvitetään DDR:ssä olevien teollisten rakennusjärjestelmien kehittämismahdollisuudet nykyistä suuremman rakenteellisen joustavuuden suuntaan sekä energian ja materiaalin käytön saamiseksi suomalaisen tuotannon tasolle.

III Hannes-Meyer-seminaarin tulosten yhteenvedossa painotettaan lopuksi, että kaikkien käsiteltyjen kysymysten ja kehittämistavoitteiden selvittämiseksi olisi välttämätöntä rakentaa joitakin koetaloja. Tällainen koetalo antaisi samalla todellisen kehitystyökohteen ja käytännön tutkimustyötehtävän vuonna 1984 toimintansa aloittavalle Bauhausin teollisen rakentamisen tutkimuskeskukselle.

– Touko- kesäkuussa  Jutta Haarti, Hannu Huttunen, Jari Lepistö, Aija Pakkala, Aarno Passoja, Mona Schalin, Rurik Wasastjerna ja Pia Wichman piirsivät esittelykuntoon HTKK:n rakennussuunnittelun laitoksella Dessaun  kävijöiden Jaakko Laapotin, Eero Valjakan ja Pertti Sollan ohjaamina periaatteiltaan jo seminaarissa ratkaistut koerakentamiskohteet.”

Lehtiartikkeli päättyy

---

Seminaarin seurauksena syntyi julkaisu “Musterhäuser I für Ergänzungsbauten Muldvorstadt, Dessau” (Mallitaloja Dessaun Muldvorstadt -kaupunginosan eheyttämiseksi). 

Valitettavasti suunnitelmamme ja koetalojen toteutus ei lopulta toteutunut.

Bauhaus-kollokvio Weimarissa 1983

1970-luvun loppupuolelta alkaen Bauhausissa niin Dessaussa kuin Weimarissakin järjestettiin erilaisia juhlaseminaareja, kollokvioita sekä yliopistojen ja korkeakoulujen tieteellisiä esitelmä- ja neuvottelupäiviä. Kansainväisten Bauhaus-kollokvioiden (IBHK) ketju  alkoi jo vuonna 1976   Weimarissa. Se on jatkunut tähän päivään asti. 

Tapahtumapaikkana oli aina Weimar, mutta tapahtumaan liittyi aina myös käynti toisessa Bauhaus-kaupungissa Dessaussa.

Weimarin kansainvälisistä Bauhaus-kollokvioista löytyy runsaasti tietoa sekä hienot valokuva-albumit tältä saksankieliseltä sivustolta. Olen ottanut joistakin niiden kuvista kuvakaappauksia tähän artikkeliin. 

Aiemmassa, vuoden 1979 seminaarissa oli runsaasti suomalaisia osallistujia valtion hallinnosta, korkeakouluista sekä eri tutkimuslaitoksista kuten VTT. Suomen arkkitehtiliitosta oli mukana 14 arkkitehtiä  ja TTT-yhteistyö kukoisti. Vuonna 1983 meitä oli mukana enää viisi suomalaista.

Bauhaus-tiimimme oli poikkeus tästä TTT-yhteistyön laskevasta trendistä. Olimme vuoteen 1989 asti lukemattomia kertoja Bauhaus-tapahtumissa tekemässä töitä teollisen rakentamisen kehittämisen hyväksi.

Kirjoitin vuoden 1983 kollokviosta Arkkitehtiuutisiin. Se on tässä kokonaisuudessaan kuvineen. Seassa on myös muita kuvia kollokviosta tapahtumista ja niiden selityksiä sulkujen sisällä: 

---

BAUHAUS (Arkkitehtiuutiset 13/1983)

”Yllättävää: Nämä herkät värit ja henkevät muodot tuskin tulevat tänään mieleen Bauhaus-käsitteen kohdalla. Ja kuitenkin juuri tämä henki oli Bauhausissa aina keskeisesti läsnä Ittenistä Kleehen ja Schlemmeristä Mucheen”, kirjoitti Deutsche Bauzeitungin päätoimittaja Karl Wilhelm Schmitt Stuttgartista saatekirjeessään häneltä saamiini Georg Muche -luetteloihin.

Goethe-Institut, Helsingin juhlaviikot, Suomen rakennustaiteen museo ja Taideteollisuusmuseo ovat tehneet merkittävän työn ajatellen modernismin tulkintoja, jotka nyt ovat niin monen keskustelun aiheena; ne ovat tuoneet Helsinkiin monipuolisen ja laajan Bauhaus-näyttelyn ja toimittaneet suomeksi Bauhausin perustamisen 50-vuotisjuhlan kunniaksi Stuttgartissa v. 1968 ilmestyneen luettelon.

Näyttely avattiin 24.8. (1983). Erinomaisuudestaan huolimatta se ei ainakaan minulle välittänyt herkintä Bauhaus-henkeä, josta Schnitt edellä puhuu.

Näyttelylle tuskin voitaneen edes esittää tällaisia tavoitteita. Toivon kuitenkin, että tämän mainion näyttelyn näkijät välttyisivät vaaralta tulkita se vain arkkitehtien ja muotoilijoiden uuden estetiikan näyttelyksi.

Yllä lehtijutun kaksi Bauhaus-mestari Georg Muchen öljymaalausta “Die Welt des Schmetterlings”, 100 x 80 cm, 1958 ja ”Zwei Eimer”, 100 x 69 cm, 1923.

3. Kansainvälinen Bauhaus-kollokvio

Weimarin arkkitehtuurikorkeakoulu järjesti 3.-7.7.1983 aiheesta BAUHAUSIN PERINNE JA ARKKITEHTUURIN TÄMÄNHETKINEN TILA kollokvion Walter Gropiuksen syntymän 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Suomesta kollokvioon osallistuivat Kirmo Mikkola, Jere ja Marna Maula, Asko Salokorpi ja Pertti Solla (sekä vaimoni Rita Solla).

Yllä kuvissa suomalaisia osallistujia: Kirmo Mikkola olallaan raidallinen kassi, Jere Maula lyhythihaisessa paidassa vierellään Marna Maula (kuvassa vierekkäin).

Seuraavassa ensin kuva tapahtuman avauksesta. Sen jälkeen luennot jatkuivat Bauhausin päärakennuksen luentosalissa ja ylävalosalissa (toinen kuva).

Vietimme Dessaussa ja Weimarissa unohtumattoman viikon. Ennen muuta siksi, että ainoan vielä elossa olevan Bauhaus-mestarin Georg Muchen lisäksi paikalla oli parikymmentä Weimarissa v. 1919 – 24 opintonsa aloittanutta taiteilijaa – tasapainoisia, terävästi ajattelevia ja itseään selkeästi ilmaisevia ihmisiä, jotka noin 80 ikävuodestaan huolimatta toivat tilaisuuteen uskomattoman elämänilon ja -tahdon.

Keskusteluissa mainittiin usein, että tänä vuonna tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun fasistit lakkauttivat Bauhaus-koulun, joka toimi Berliinissä Mies van der Rohen johdolla. Näistä taiteilijoista monet palasivat nyt Weimariin ensimmäisen kerran sen jälkeen.

Yllä kuvassa on meneillään perinteinen vanhojen bauhauslaisten keskustelu HAB Weimarin ruokalassa. Viivojen kohdalla vasemmalta Selman Selmanagic, Konrad Püschel, Margarethe Reichardt, Hubert Hoffmann, Georg Muche, Irina Blühowa ja Hajo Rose. 

Alla kuvassa Bernd Grönwald keskustelee kolmen Bauhaus-veteraanin kanssa: Selman Selmanagic (vas.), Konrad Püschel ja Margarethe Reinhardt.

Koska lokakuun alkuun asti Helsingissä esillä oleva Bauhaus-näyttely kertoo kaiken asiatiedon tuosta koulusta, yritän Dessaussa ja Weimarissa kokemani perusteella kuvailla sitä Bauhaus-henkeä, jota edellä kaipaan. Tuon hengen meille välitti syvälle mieleenpainuvalla tavalla ennen muuta Georg Muche. Minulla oli useita tilaisuuksia keskustella hänen kanssaan.

Kuvassa alla Muchen suunnittelema mallitalo Haus am Horn sekä Farkas Molnárin näkemys Muchen pariskunnasta vuodelta 1923.

Nämä keskustelut valottivat modernismin menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta niin läheisesti ja laajasti, etten kykene vielä tässä sitä kuvaamaan. Yritän kuitenkin subjektiivisella tavallani välittää edes osan kokemastamme tukeutuen Georg Muchen töihin ja kirjoituksiin. 

Mutta ensin tapahtumain kulusta Bauhaus-kollokviossa. Kollokvio alkoi sunnuntaina Dessaussa ulkomaisten vieraiden tapaamisella Gropiuksen suunnittelemassa v. 1926 valmistuneessa Bauhaus-päärakennuksessa. Rakennus turmeltiin pahasti 30-luvun lopussa harhaoppisena ja on nyt jälleen palautettu alkuperäiseen asuunsa.

Nostan esiin muutaman henkilön yllä olevasta kuvasta: Vasemmassa alanurkassa istuu Georg Muche. Ylempänä neljännen viivan päässä on Hubert Hoffmann. Hänestä oikealle kahden tummatukkaisen naisen välissä on valkopaitainen Kirmo Mikkola. Naisista oikeanpuoleinen on Rita Solla.

Kollokvion virallisempi osa – lähes 300 osanottajaa yli 20 maasta – pidettiin Weimarissa van de Velden 1904-11 suunnittelemissa tiloissa, joissa Gropius aloitti Bauhausin toiminnan.

Maanantai oli näyttelyiden avajaispäivä. Weimarissa oli esillä toistakymmentä modernismin syntyä, kehitystä ja nykytilannetta kuvaavaa näyttelyä – Gropiuksen töistä aina UIA:n v. 1983 maailman arkkitehtuurioppilaille järjestämän kilpailun ehdotuksiin asti. Esillä olivat Bauhausin esikuvat ja vaikutukset tällä vuosisadalla eri puolilla maailmaa.

Meilläkin oli mukana suppea näyttely funktionalismin kehityksestä Suomessa. Sen oli koonnut Asko Salokorpi ja rakentanut Päivi Hellmann.

Maanantai oli minulle tärkeä päivä, sillä näyttelyiden avajaisten jälkeen ohjelmassa oli esitelmäni Suomalaisesta arkkitehtuurista, paikkana opiskelijaklubi. Voin sanoa, että tunsin ylpeyttä päästyäni kollokvion ensimmäiseksi esiintyjäksi.

Kuvani ja sanomani tuntuivat menneen hyvin perille – seisoin vielä kukkakimppu kädessäni salintäyteisen yleisön edessä, kun luokseni kiirehti kaunis ruskeasilmäinen nainen valkoisessa pitsimekossaan. Hän kertoi: ”Olin kesällä kesällä 1932 László Moholy-Nagyn kanssa Aino ja Alvar Aallon vieraana Suomessa. Paimion parantola oli juuri valmistunut. En koskaan unohda sitä kesää, Suomen luontoa, merta ja kallioita. Olen Ellen Frank, Ilse Gropiuksen sisar. On hauska saada tuoreita terveisiä Suomesta”.

Bauhausin hengestä

Vuonna 1954 Georg Muche sanoi esitelmässään Berliinissä: “Walter Gropius ei hakenut apulaisikseen arkkitehteja tai taideteollisuuden edustajia. Hän kutsui opettajiksi aikansa abstrakteja maalareita, koska hän aavisti, että nämä auttaisivat rakennustaiteen uudistamisessa. Arkkitehti Walter Gropiuksen ja taidemaalari Johannes Ittenin vastakohtaisuudesta syntyi heti alussa jännite, joka sytytti liekkiin ne luovat vaikutteet, jotka antoivat Bauhausille niin kauas tulevaisuuteen ulottuvan valovoiman. Pedagogisen voimansa dynamiikalla Itten murskasi käsityön idealisoinnin. Siinä oli Bauhaus-legendan salaisuus.”

(Alla Georg Muche ja hänen öljymaalauksensa ”Maler der Stille”. Omistettu Johannes Ittenille, 100 x 80 cm, 1963.)

Muche jatkoi analysoiden maalaustaiteen silloista tilaa toteamalla, että perinteinen taidemaalari on vähitellen menettänyt merkityksensä uusien keksintöjen mahdollistaessa vain sähköisen ja optisen käsittelyn niin lukemattomina variaatioina, että todellisten taidemaalarien velvollisuus on käyttää niitä. Mutta näitä tekniikoita on käytettävä musikaalisesti, niillä on leikittävä, muuten menetämme otteen elämään, vaati Muche ja painotti sitä, että näkemisen ja todellisuuden välillä on kuitenkin alue, johon tekniikat ja kamerat eivät yllä.

Muchen mukaan Bauhaus pyrki tavoitteeseensa enemmän aavistaen kuin tietäen. Tämä onnistui niin kauan kuin taiteilijoiden runollisuus riitti suojelemaan koulua muuttumasta uuden estetiikan arkkitehtuuri- ja insinöörikouluksi. Tältä kohtalolta Bauhaus ei Muchen mielestä kuitenkaan välttynyt. Hän päättää esitelmänsä “Taide ei kuole tekniikkaan” seuraavasti:

“Mies van der Rohe korjasi kuitenkin vahingon. Juuri Miesin kaltainen opettaja antoi avoimella ja sitoutumattomalla järjestyksellään, ilman rajoittavia metodeja tai periaatteita parhaat luomisedellytykset nuorille lahjakkuuksille. Vain tällä tavalla löytyi aikaisemmin tuntematon.”

Heinäkuussa 1983 Muche, jonka Krefeldin kodin freskoineen ja maalauksineen sota tuhosi 1943 ja joka 1963 muutti pysyvästi asumaan Bodenseen rannalle Lindauhin, kiteytti kansainvälisen Bauhauskollokvion sanoman Weimarissa muistini mukaan näin:

“Emme saa tyytyä keskustelemaan tyyleistä ja muodoista. Maailman mahtavimmalle näyttelijälle kirjoitetaan jatkuvasti yhä kohtalokkaampia näytelmiä. Meidän ensimmäinen velvollisuutemme on estää näiden näytelmien toteutuminen. Vain rauhan vallitessa voidaan ratkaista arkkitehtuurin tulevaisuuden tärkeät tehtävät, vain rauhan ehdoilla voi Bauhaus-henki elää.”

Lehtiartikkeli päättyy

---

Tämä Muchen sanoma on tätä kirjoittaessani, kesäkuussa 2022 entistä ajankohtaisempi – monellakin tavalla.

Vielä muutama muisto tästä kevään 1983 kollokviosta:

Professori Bernd Grönwaldin alustuksessa oli näkyvästi esillä Musterhäuser-seminaarityö, jonka Bauhaus-tiimimme oli tehnyt edellisenä vuonna Dessaun Bauhausissa. Asko Salokorpi alusti kollokviossa suomalaisesta funktionalismista 30-luvulta 80-luvulle ja Jere Maula puhui Bauhaus-pedagogiikan soveltamisesta yhdyskuntarakentamisen opetukseen.

Lopetetaan iloiseen muistoon: Illanviettoa Weimarin opiskelijoiden ja Jos Weberin kanssa.

Vuoden 1984 neljäs Hannes Meyer seminaari: Musterhäuser II eli Erfurtin jälleenrakentamisen suunnittelu 

Vuonna 1984 saimme kutsun Dessaun Bauhausissa pidettävään neljänteen Hannes Meyer -seminaariin. Siellä tehtävänä oli suunnitella Erfurtin kaupungin vanhan keskiaikaisen keskustan kunnostavaa jälleenrakentamista.

Seminaariin osallistui meidän tiimimme lisäksi kolme paikallista suunnitteluryhmää. 

Olimme saaneet etukäteen kattavasti kohdetta esittelevää aineistoa. kuten selvityksiä, piirustuksia ja valokuvia silloisesta nykytilasta. Siksi pystyimme jo ennen varsinaisia seminaarípäiviä valmistelemaan ja suunnittelemaan työtämme. Seminaarissa oli paikalla Erfurtin kaupungin asiantuntijoita. He täsmensivät lähtötietoja ja selvittivät olosuhteita.

Suunnittelukohteemme sijaitsivat kaupunkia halkovan Gera-joen ja keskeisten hallintokortteleiden sekä jo esimerkillisesti entisöityjen, eloisien kävelykatujen tuntumassa. Aloitimme ratkaisujen luonnostelun koko alueen kattavalla puitesuunnitelmalla. Se näytti kaupunkirakennetta täydentävät rakennuskohteet ja osoitti, kuinka joen ympäristön julkisia tiloja voisi asteittain kehittää ja elävöittää. Tavoitteena oli kaupunkirakenteellisin keinoin saada aikaan toimiva, viihtyisä ja ennen muuta kaunis kokonaisuus.

Esitimme hienovaraista, pehmeää puuttumista Erfurtin arvokkaaseen kaupunkiympäristöön –  pääosin vain maisemarakentamisen ja kasvillisuuden avulla.

Alla ensimmäisessä kuvassa näkyvät kaupunkirakenteen alueet, joihin pyrittiin löytämään rakennusratkaisut sodassa tuhotun rakennuskannan sijalle. Toinen kuva näyttää, miten Bauhaus-tiimimme esitti tämän ratkaistavaksi.

Ensimmäiseksi tarvittiin ratkaisu tiiviin ja monimuotoisen kaupunkialueen täydennysrakentamiseen. Siihen Jaakko Laapotti kehitti erittäin yksinkertaisen, mutta monien vaihtelumahdollisuuksien Kaupunkitalo-ratkaisun (”Stadthaus im alten Erfurt”). 

Alla vasemmassa kuvassa näkyy siihenastinen tilanne ja oikealla eheytysehdotuksemme.

Alla ehdotustamme joenvarren pientaloiksi (tummennetut rakennukset).

Toisena tehtävänämme oli suunnitella asuinkortteli ja julkisia palveluja joen ja pääkadun kulman tuhoutuneen korttelin tilalle. Eero Valjakka ratkaisi tämän kaupunkikerrostalo-ehdotuksellaan ”Projekt Junkersand”. Hän yhdisti suuren asuntomäärän ja julkiset palvelut niin, että jokivarren rikkoutunut kaupunkirakenne eheytyi. Asuinkorttelin sisäiset osat muodostuivat keskiajalta periytyvän kaupunkikuvan mukaan eläviksi ja moni-ilmeisiksi. Korttelin kaupunkikuvallisesti tärkeä  nurkka muodosti ikäänkuin pääkadun toisen ”portinpylvään”.

Yllä ensimmäisessä kuvassa ovat sillan kupeen “portinpylväät”. Sitten Junkersandin toista portinpylvästä muodostavat nurkkarakennuksen ylimmät kerrokset. Viimeisenä julkisivu, joka on näihin pohjapiirroksiin nähden väärinpäin. 

Alla Junkersand-ehdotuksen 1. ja 2. kerros:

Kolmas kohde oli tarkoin rajattu, täyteen rakennettava nurkkatontti edellä mainittua kerrostaloa vastapäätä, pääkadun toista sivua rajaamassa. Tontin rakennusten tuli toimia naapuritalonsa parina, osana joen ylittävää pääkatua. Minä luonnostelin paikalle kaupunkihotellin suunnitelmalla ”Stadthotel im alten Erfurt”. Hotellin rakennusmassa kiersi tontin rajoja, jolloin syntyi suojaisa sisäpiha. Pihatilan avartamiseksi ja valaisemiseksi  pihaa ympäröivät massat katettiin sisäpihaan päin eri kulmissa kallistuvilla pulpettikatoilla. Asteittain porrastuva silhuetti sitoo rakennusmassan luontevasti vanhan Erfurtin kattomaisemaan. Lasinen porrastorni toimii pääkadun toisena “portinpylväänä”.

Seuraavissa kuvissa hotellin hahmo, rakenteelliset periaatteet, 1. kerros sekä leikkaus.

Seminaaripäivien päätteeksi tulokset esiteltiin paikalle tulleille Erfurtin kaupungin päättäjille. Siinä yhteydessä saimme tietää, että Bauhaus-tiimimme ehdotus otettaisiin ensimmäiseksi todellisen koerakentamisen kohteeksi. Samalla kuulimme, että työmme esitettäisiin myöhemmin syksyllä Leipzigin messujen yhteydessä laajemmin ja yksityiskohtaisemmin DDR:n rakentamisen asiantuntijoille.

Suunnittelualue oli laaja. Niinpä seminaarissa tehtyjen luonnosten käsittely ja viimeistely vaati Bauhaus-tiimin lisäksi viikkojen kokopäivätyön kahdelta arkkitehdilta ja kymmeneltä arkkitehtuurin opiskelijalta. Tämä tehtiin jälleen Jaakko Laapotin oppituolissa järjestetyssä Musterhäuser-seminaarissa Otaniemen korkeakoulun tiloissa – ja osin kotitoimistossani Käpylän Kimmontiellä.

Otaniemessä pidettiin aiheesta monipäiväinen seminaari. Tässä vaiheessa työryhmään valikoituivat arkkitehtiopiskelijat Asta Björklund, Edda Davidsdottir, Pirkko Eskola, Timo Jeskanen, Theo Keller, Markku Lappalainen, Tuija Lind, Sinikka Muurimäki, Ulla Rahola ja Tiina Rasi sekä arkkitehdit Leo Mitronen ja Rurik Wasastjerna – meidän Bauhaus-tiimimme lisäksi.

Saksankielinen raportti ”MUSTERHÄUSER II Ergänzungsbauten im mittelalterlichen Zentrum von Erfurt” (58 s.) löytyy linkin takaa.

Opiskelijatyöt sekä Berliinin-seikkailu 1985

Totesimme, että Erfurt-hankkeen aineisto sopisi hyvin arkkitehtuuriopintojen lähtötiedoiksi. Arkkitehtuurin osastot Weimarin HAB-korkeakoulussa ja Helsingin Otaniemessä ottivatkin kohteen lähtötiedot opiskelijatöiden pohjaksi lukuvuotena 1984-85. 

Näin syntyneet opiskelijatyöt esiteltiin ja arvioitiin kesällä 1985 pidetyn töiden näyttelyn päätteeksi Weimarin HAB- korkeakoulun tiloissa. Tuo näyttely oli lähes piinallisella tavalla suomalaisten opiskelijoiden voitonjuhlaa.

Tällä opiskelijamatkalla saattoi olla seurauksena, että opiskelijat alkoivat aiempaa enemmän kiinnostua kansainvälisistä kokemuksista, korkeakoulujen ja yliopistojen opiskelijavaihdosta ja jopa harjoittelu- ja työpaikan etsimisestä ulkomailta.

Eikä tämä koskenut vain opiskelijoita. TTT-yhteistyön myötä myös monien kokeneiden kollegoiden ja asiantuntijoiden asenteet alkoivat muuttua kansainvälisempään suuntaan.

Yksi opiskelijoista oli tuleva arkkitehti ja taiteilijaprofessori Juha Ilonen, yllä kuvassa valkoisessa paidassa. Sain häneltä maaliskuussa 2022 mainion ja mietteliään kirjoituksen tuon matkan tunnelmista. Valitettavasti tunnistan vain osan muista: Vasemmalla sinisessä paidassa on Ulla Saijonmaa, joka on nykyään Siren Arkkitehdit -toimistossa. Juhan ja minun välistä kurkistelee Pia Sarpaneva, joka on arkkitehtuurin professorina USA:ssa. Oikealla keltaisessa paidassa on Anne Kurjenoja, joka on professorina Meksikossa.

Itä-Saksan matkamme tarkoitus vuonna 1985 oli viedä harjoitustyömme Weimarin HAB-korkeakoulun näyttelyyn. Olimme tonttia näkemättä suunnitelleet asuinkorttelin kiehtovalle jokihaaran niemenkärjelle keskelle Erfurtin historiallista kaupunkia. Matkalla oli kahdeksan opiskelijaa sekä kurssin opettajat Jaakko Laapotti, Eero Valjakka ja Pertti Solla. Matkan pääsisällöksi muodostui kuitenkin tiivis ja kattava junakierros jakautuneen maan itäosan ja sen arkkitehtuurin historiaan, Länsi-Berliinillä täydennettynä.

Sanssoucista mieleeni jäivät kuninkaallisen, ylenpalttisen rokokooloiston ja eroottisten patsaiden ohella nerokas terassoitu “kasvihuonekaapisto”. Palatsin jonkinlaisena vastakohtana oli vierailu Bruno Tautin Hufeisensiedlungissa. Huolenpidon, anteliaisuuden ja korkealuokkaisen arkkitehtuurin sävyttämä ajatustapa asettaa kaiken sen jälkeisen, sadassa vuodessa rakennetun “sosiaalisen asuntotuotannon” ristiriitaan käsitteensä kanssa.

Dessaun Bauhaus-rakennus oli luonnollisesti koko matkamme pyhiinvaelluskohde. Kuvien kautta tuttu rakennus oli tällaiselle modernismin liemissä keitetylle opiskelijalle pakahduttava kokemus. Päällimmäisinä muistoina siitä jäivät mieleen aiemmin tuntemattomat yksityiskohdat: valtavan lasiseinän tuuletusikkunoiden mekanismit sekä luentosalin “rättisitikkatuolit” ja katon loogisena jonona etenevät putkivalaisimet. Koulurakennusta oli tuolloin alettu korjata ja rekonstruoida entiseen loistoonsa. Bauhausin valoisan kokemuksen ohella Dessausta jäi mieleen synkempikin tuokiokuva: aavemaisen tyhjät kadut ja kadulla etenevä yksinäinen panssarivaunu.

Dresdenissä tuoreessa muistissani oli kaupungin tuhosta kertova Kurt Vonnegutin henkilökohtainen tilitys Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki. En voinut olla huomaamatta, miten aniharvat vanhat rakennukset merkitsivät juuri ne paikat, jotka olivat säästyneet liittoutuneiden pommituksissa. Semperoperin jälleenrakennus oli juuri saatu päätökseen. Tätä kirjoittaessani mieltäni synkentävät savuavat rauniokuvat Ukrainan historiallisista kaupungeista ja koko hyökkäyssodan absoluuttinen järjettömyys.

Matkamme suljetussa ja valvotussa maassa huipentui tragikoomiseen kokemukseen. Porukkamme oli pienentynyt kahteen, ja meitä kiinnosti käydä vielä Länsi-Berliinin puolella. DDR:ssä olimme yöpyneet opiskelija-asuntoloissa ja vastaavissa paikoissa, joissa ei saanut leimoja passiin, kuten hotelleissa oli tapana. Rajavirkailija komensi meitä käymään koko maan kattavan kierroksemme uudelleen ja hakemaan todisteet yöpymispaikoistamme, muuten ei olisi asiaa rajan yli länteen. Dokument, Dokument! Päätimme nukkua yön yli, lentommekin oli ehtinyt jo mennä. Kaikki Itä-Berliinin hotellit olivat kuitenkin täynnä jonkin kansainvälisen tapahtuman takia. Pertti oli tässä vaiheessa jo palannut Suomeen, ja hän järjesti puhelimitse meille yösijan ystäviensä Staufenbielien luota. Mukavan aamiaisen jälkeen menimme rajan yli suurlähettilään Mersun takapenkillä.

Näiden kokemusten rinnalla matkan varsinaiseen tarkoitukseen liittyvät tapahtumat, harjoitustöidemme esittely ja tutustuminen paikallisiin opiskelijoihin, ovat 37 vuodessa pyyhkiytyneet mielestäni täysin.

Myös seuraava kuva on Juha Iloselta. Olemme Jaakko Laapotin ja opiskelijoiden kanssa Leipzigin asemalla, Laapotti on kuvassa selin:

Liepzigin messuilla 1984

Erfurt-raportin valmistumisen jälkeen pidimme aiheesta seminaarin DDR:n rakennusalan asiantuntijoille Leipzigin syysmessujen aikaan 1984.

Leipzig tunnetaan ympäri maailman kirjamessuistaan, joilla on lähes vuosituhantinen historia. 

DDR oli melko suljettu yhteiskunta, mutta messuja koski vuodesta 1957 alkaen joukko erivapauksia: Oli oma messuraha, messuille saavuttiin erikoislennoilla jne. Messuille pääsi vapaasti kaikista maista. Mekin kävimme keskustan messualueella, mutta tapaamiset DDR-asiantuntijoiden kanssa tapahtuivat muistaakseni kaupungin hotelleissa. Valitettavasti en löydä tapaamiemme asiantuntijoiden nimiä. He olivat kuitenkin laajemmasta piiristä kuin arkkitehtuurin korkeakoulut.

Yllä vasemmassa kuvassa Leipzigin keskustaa. Tuomaskirkko (Thomaskirche) ei ole kaukana vanhasta raatihuoneesta. Sitä vastapäätä on vanha “Messehaus am Markt” -messutalo ja metropysäkki Messehalle. Maailmankuulu Gewandhaus-konserttitalo tuhoutui 2. maailmansodassa ja se korvattiin vuonna 1981 uudella, yliopiston tornirakennuksen naapuriin. 

Toisen kuvan kaarihalli on vuonna 1996 Leipzigin laitamille valmistunut uusi suuri messukeskus (suunnittelu GMP Architekten, Hampuri). Myös kirjamessut ovat muuttaneet tänne keskustasta.

Bauhaus-tiimi ja Leipzigin jälleenrakentamisen ratkaisuja 1985

Vuonna 1985 oli vuorossa viides Hannes Meyer -seminaari, tuttuun tapaan Dessaussa.

Seminaarissa haimme ratkaisuja Leipzigin historiallisen keskustan jälleenrakentamiseen Burgplatz-aukiolla ja Peterstrasse-kadulla. Tavoitteena oli vastata kaupunkirakenteen keskeisiin kysymyksiin kehittyneimpien teollisen rakentamisen menetelmillä.

Bauhaus-tiimimme ehdotukset sisälsivät yksinkertaiset ratkaisut vuosisadan vaihteen umpikorttelien tai keskiaikaisen kaupunkirakenteen täydennysrakentamiselle – pohjoismaiseen traditioon sulautetun bauhausperinteen keinoin sekä 1980-luvun alun suomalaisen teollisen rakentamisen teknologialla.

Seuraavassa kuvassa näkyy uutta ratkaisua olemassa olevan vanhan rakenteen kaariholvin läpi nähtynä.

Keskiajalta periytyvä kaupunkirakenne, jossa massat ja mitoitus vaihtelevat lähes sattumanvaraisesti, vaati rakennusjärjestelmien suunnittelulta erityisten suurta joustavuutta.

Kävi selväksi, että teknisen kehitystyön avoimuutta ja joustavuutta olisi entisestään parannettava. Vain silloin vanhojen kulttuuriympäristöjen jälleen-  ja täydennysrakentaminen onnistuisi ympäristöön sopeutuvalla, mutta samalla selvästi nykyteknologiaa ilmentävällä tavalla.

Seminaarin ehdotukset viimeisteltiin tuttuun tapaan opiskelijavoimin Jaakko Laapotin oppituolissa.

Neljäs kansainvälinen Bauhaus-kollokvio Dessaussa ja Weimarissa 1986

Viittasin tähän tapahtumaan artikkelissani Helmut Trauzettelistä. Sain häneltä vuonna 1985  kuvakirjeen, jossa hän kutsuu minut seuraavana vuonna vierailulle kotiinsa Dresdeniin ja ehdottaa, että osallistumme samalla yhdessä neljänteen kansainväliseen Bauhaus-kollokvioon (IBHK). Se pidettiin kesäkuussa 1986 Weimarissa ja Dessaussa.

Seuraavassa kuvassa Hans Glissmeyer avaa vuoden 1986 kollokvion, istumassa vasemmalta Horst Siegel, Christian Schädlich, Martin Kelm ja Ewald Henn.

Kollokvio alkoi Weimarin HAB-korkeakoulussa sekä Ludwig Mies van der Rohen että Ludwig Hilberseimerin 100. syntymäpäivän kunniaksi järjestetyllä arkkitehtuurinäyttelyllä. Siinä esiteltiin myös Bauhausissa 1930-luvun alussa opiskellut valokuvataiteilija Irena Blühova.

Yllä Irena Blühova ja Bernd Grönwald naureskelevat. Tunnistan vain vasemmasta laidasta arkkitehti Iris Reuterin, joka on nykyään Bremenin osavaltion rakennustoimen johtaja. 

Weimarissa pidettiin esitelmiä Miesin ja Hilbeseimerin töistä ja käsiteltiin niihin liittyviä kysymyksiä työryhmissä.

Kollokvion loppupäivät tapahtuivat Dessaussa. Majoituimme Bauhausin ateljeetaloon. Näiden päivien teemana oli “Bauhaus-rakennuksen valmistumisesta 60 vuotta”. Muita teemoja olivat Keski-Euroopan merkittävin englantilaisen puistoarkkitehtuurin esimerkki Wörlitz sekä Mosigkau, jonka oli suunnitellut Saksan merkittävimmän uusklassisen arkkitehtuurin edustaja Friedrich Wilhelm von Erdmannsdorf, jonka syntymästä oli kulunut 250 vuotta.

Ohjelmaan kuului Bauhaus-rakennuksiin tutustumisen lisäksi muun muassa länsi-berliiniläisen arkkitehdin esitelmä ”Das neue Frankfurt” sekä pariisilaisen arkkitehtiprofessorin Claus Schnaidtin esitelmä ” Bauhaus ja arkkitehtuurin ajankohtaiset kysymykset”. Teimme myös kolme ekskursiota, teemoina Dessaun puistot ja linnat, Dessauhun 1920-luvulla rakennetut Bauhaus-rakennukset (Meisterhäuser, Kornhaus, Arbeitsamt, Siedlung Törten) sekä Wörlitz – Oranienbaumin linnat ja puistot.

Bauhaus-tiimin Jaakko Laapotilla ja Eero Valjakalla oli niin paljon omien toimistojensa kiireitä, etteivät he ehtineet osallistumaan tälle Bauhaus-matkalle. Lisäksi tiimimme teki Helsingissä juuri samaan aikaan mittavia esiselvityksiä hankkeeseen ”Teollinen talonrakennus 1986-1991”. Kyseessä oli koko rakennusalan, TEKESin ja ympäristöministeriön rahoittama kehityshanke.

Minulla ei ole kirjallisia muistiinpanoja vuoden 1986 kollokviosta. Esitelmiä ja alustuksia pidettiin IBHK-nettisivujen mukaan peräti 61 kappaletta. Haluan nostaa niistä tähän kuusi itselleni hyvinkin tuttua nimeä:

• Arkkitehtuurihistorioitsija, professori Christian Schädlichin aiheena oli ”Tieteellis-teknillisen ja sosiaalis-kulttuurisen edistyksen vaikutukset arkkitehtuuriin”.
• Arkkitehti ja professori, vuosina 1926-30 Bauhausissa opiskellut Hubert Hoffmann kertoi tapaamisistaan Mies van der Rohen ja Ludwig Hilberseimerin kanssa.
• HAB-korkeakoulun professori Bernd Grönwald esitti kysymyksen: “Ludwig Mies van der Rohe ja vuosi 1933?”.
• Jos Weber – ainoa yhtä aikaa Länsi- ja Itä-Saksassa professorina vaikuttanut henkilö – puhui aiheesta  “Miten 1920-luvun tapahtumat ja niiden vaikutukset ovat vaikuttaneet jatkuvaan asuntorakentamisen kehittämiseen Hollannissa” (hänen silloinen asuinmaansa).
• Professor Rolf Kuhn puhui Weimarissa “Yhteiskunnallisesta kehityksestä ja asumisen yksilöllisyydestä”. Kuhn oli Bauhausin johtajana vuosina DDR-aikoina vuodesta 1987 alkaen ja sitten käytännössä aina vuoteen 1998 asti.
• Tämän kappaleen alussa mainitsenani dresdeniläinen professori Helmut Trauzettel, puhui ”Kehityksestä ja sen vaikutuksista julkiseen rakentamiseen ja sosiaalisen elämänlaatuun”.

Tapahtumista on vuosikymmeniä, joten kaikkia minulla olevia valokuvia en pysty aivan tarkasti sijoittamaan. Alla on Weimarin ylipormestarilta tuolloin saamiani tervehdys, jossa hän kertoo lähettävänsä minulle kuvia. Sen alla olevat kuvat ovat IBHK-kollokvion ajoilta vuodelta 1983 tai 1986.

Dessaun keskustatontit 1988

Olimme Bauhaus-tiiminä mukana vielä marraskuussa 1988 Dessaun Bauhausin kansainvälisessä käytännön suunnitteluseminaarissa. Käytin seminaarista nimeä ”Miten panna elementti soimaan”. 

Osallistujia oli noin viitisenkymmentä. He tulivat sosialististen maiden lisäksi Saksan liittotasavallasta, Länsi-Berliinistä, Hollannista, Islannista ja Luxemburgista. Suomesta paikalla olivat vain Jaakko Laapotti ja minä.

Tehtävämme oli kehittää Dessaun keskustan kahdelle keskeiselle, vastakkaiselle nurkkatontille asuin- ja liiketilojen perusratkaisut sekä alustavat suunnitelmat. Ratkaisut oli tehtävä DDR:ssä käytettävissä olevilla elementtirakentamisjärjestelmillä. 

Rakennuspaikan esittelyn jälkeen kuulimme erinomaisen esitelmän seminaarin sisällöstä ja tavoitteista. Sen piti Hampurin Taideakatemian professori Jos Weber, joka Luxemburgin kansalaisena oli saanut professuurin myös DDR:ssä.  

Kaikkiaan seitsemästä työryhmästä neljä sai elementit jossain määrin soimaan. Etenkin siinä onnistuivat Inken ja Hinrich Baller Berliinistä ja Hampurista sekä hollantilaiset Enrico ja Lucia Hartsuyker.

Meidän suomalaisten kahden hengen ryhmän ehdotus sai kiitosta taiteellisesta ekonomiastaan, selkeydestään ja toimintojen monipuolisuudesta sekä Bauhaus-tradition jatkamisesta paikallista teollisen rakentamisen WBS-järjestelmää käyttäen.

Seminaarin lopuksi kokoonnuttiin Bauhaus-näyttämön äärelle, jossa meitä viihdytti taiturimainen saksofonisti. Loppukeskustelussa tulin musiikin innoittamana sanoneeksi ”Tehtävämme on yksiselitteisesti panna elementit soimaan”, jota olen sitten käyttänyt tästä suunnittelutilanteesta kertoessani.

Kirjoitin tapahtumasta Arkkitehtiuutisiin 2/1988. Kirjoitukseni on tässä sanasta sanaan.

---

Raportti kansainvälisestä suunnitteluseminaarista – “Miten panna elementti soimaan” (Arkkitehtiuutiset 2/1988)

“Marraskuun puolivälissä pidettiin DDR:ssä Dessaun Bauhausissa Walter Gropiuksen muistoksi järjestetty käytännön suunnitteluseminaari.

Osanottajien tehtävänä oli kehittää keskustan kahdelle tärkeälle toisiaan vastapäätä sijaitseville nurkkatonteille asuin- ja liiketalojen perusratkaisut ja alustavat suunnitelmat. Työn tuli perustua DDR:ssä oleviin elementtirakentamisjärjestelmiin niin, että tonteille rakennettavat talot voitaisiin toteutaa vuoden 1989 loppuun mennessä.

Ennen kuin aloitan selostukseni, pyydän Bauhaus-ilmapiirin ymmärtämiseksi palauttamaan mieliin, mitä kirjoitin AU:ssa 13/83 neljä vuotta sitten. Georg Muche ei enää valitettavasti ole joukossamme, mutta toinen Bauhaus-taiteilija, Dessaussa vaikuttava, myös 80 ikävuoden paalun jo ylittänyt, erittäin eloisa, aikaansa seuraava ja terävästi kantaa ottava Carl Marx vei Muchen sanomaa eteenpäin ja antoi kaikille paikalla olijoille uskoa ja tahtoa työssä inhimillisen rakennustaiteen puolesta, tällä kertaa Dessaun hyväksi.

Noin viisikymmentä henkeä osallistui tähän intensiiviseen seminaariin. Joukossa oli kymmenen arkkitehtia Neuvostoliitosta, Puolasta, Romaniasta, Unkarista ja Tshekkoslovakiasta sekä DDR:stä arkkitehteja maan rakennusakatemiasta, kaupunginarkkitehteja, asuntorakentamiskombinaattien suunnittelijoita, arkkitehtiopiskelijoita, rakennesuunnittelijoita, rakennusteknologeja ja ekonomisteja.

Ei-sosialistisia maita edustivat Inken ja Hinrich Baller Länsi-Berliinistä, van der Does sekä Enrico ja Lucia Hartsuyker ja islantilainen Jon Kristinsson Hollannista, Ole Valny Ruotsista ja Hamburgissa HTKK opettava Jos Weber Luxemburgista sekä Jaakko Laapotti ja allekirjoittanut Suomesta.

Seminaarin kulku torstaista torstaihin:

Taustaluentojen ja rakennuspaikkojen esittelyn jälkeen kuulimme prof. Jos Weberin erinomaisen luennon seminaarin sisällöstä ja tavoitteista. Ulkomaiset osallistujat esittäytyivät. Illan lopetti Bauhaus-Bühnellä taiturimainen, uudenlaisella “kiertoilma- tekniikalla” jopa kymmenen minuuttia tauotta puhaltanut saksofonisti. Loppukeskustelussa tulin musiikin innoittamana sanoneeksi, koska kaikki eivät näyttäneet mieltävän musiikin ja tehtävämme yhteyttä: Tehtävämme on yksinkertaisesti  “Die Platte zum klingen bringen” (panna elementti soimaan).

Perjantaina jakaannuttiin työryhmiin: Perustettiin kaksi suurryhmää, koska toteutuskeinoina olivat kahden eri kombinaatin (WBK Wohnungsbaukombinat) Hallen ja Magdeburgin elementtivalikoimat ja -teknologia. DDR:n normihintaan sallittaisiin 10 % kustannusylitys, jos se toisi mukanaan perusteltuja sisällöllisiä ja toiminnallisia etuja.

Yllä kuvassa näkyvät seminaarin tapahtumapaikat ja suunnittelukohteet: 

1. Bauhaus-rakennus, arkkitehti Walter Gropius 1926.
2. Laubenganghäuser / sivukäytävätalot, arkkitehti Hannes Meyer 1930. 
3. Törten-rivitaloalue, arkkitehti W. Gropius 1928. 
4. seminaarin suunnittelukohteet. 

Dessaun kaupunginarkkitehti esitteli tehtävän historiallisen taustan ja kaupungin kehittämistavoitteet, jonka jälkeen suurryhmät jakaantuivat 15 työskentelykykyiseen pienryhmään, joissa oli 4-8 osanottajaa.

Meidän ryhmämme haki ratkaisua Magdeburgin WBK-keinoin. Onneksemme ryhmä pysyi pienenä, saimme tueksemme kaksi sympaattista naista, Magdeburgin kaupunginarkkitehdin ja nuoren järjestelmien kehittäjäarkkitehdin Berliinin Bauakatemiasta. Meidän ei tarvinnut työn missään vaiheessa tuhlata aikaa perusteluihin tai selvittelyyn, piirtäminen alkoi heti.

Kun Jaakko Laapotti tuli perjantai-iltana upouuden kannettavan Toshiba 3200 -tietokoneen kanssa (uuden teknologian viennin sosialistisiin maihin olivat ulkovallat jyrkästi kieltäneet), alettiin heti tietoja syöttää koneen muistiin.

Viikonloppu oli työtä vuorotta, innovatiivisia keskusteluja, vastavuoroista etenemispolkujen ideointia, ratkaisun lähestymisyrityksiä paperilla.

Olimme seminaarin ajan käytännössä bauhauslaisia, asuimme Bauhaus-mestareiden ateljeissa, talon hyvät tarjoukset nautimme näyttämön takaisessa kanttiinissa ja itse työ tehtiin päärakennuksen avarissa lasiseinäisissä työtiloissa. Aikaa tai tarvetta talosta poistumiseen ei juuri tullut ennen ehdotusten valmistumista.

Jaakko Laapotin oli jo maanantaina palattava Suomeen, mutta saimme kuitenkin senhetkisen tietämyksen tietokoneen muistiin maanantaiaamun klo 5.00 mennessä. Yöllä Bauhausin ATK-asiantuntijat juottivat talon pienet plotterit (eli tulostimet) sellaiseen kuntoon, että aamun tunteina saimme vielä piirrettyä ja tulostettua ensimmäiset koko tehtävän kattavat luonnokset.

Maanantai oli tämän “cup-kisan” ensimmäinen väliratkaisujen päivä. Teknologit ja ekonomistit antoivat  alustavat kommenttinsa ja seminaarin vetäjät, Bauhaus-instituutin johtaja Rolf Kuhn ja Jos Weber (joka kaiken junailun ohella kehitteli oman ryhmänsä ehdotusta) vetivät johtopäätöksensä työryhmien töistä ja niiden teknis-taloudellisista ratkaisuista. 

Seitsemän työtä kelpuutettiin jatkoon. Lopullisen ehdotuksen, jonka täsmentämisessä paikalla olleet teknologit ja ekonomistit olivat käytettävissä, oli oltava esittelykunnossa torstaiaamuna.

Keskiviikkona iltakymmeneltä alkoivat seminaarin työrupeaman lopettajaisjuhlat 20-luvun bauhauslaisten tyyliin. Useat ryhmät jatkoivat kuitenkin parin viinilasin jälkeen työtään aamutunneille asti, kuten kilpailuissa konsanaan.

Torstaina heti aamukahvin jälkeen alkoi tulosten esittely: Ensin kokonaisratkaisu, toiminnot ja arkkitehtoninen ote työryhmän esittämänä, sitten WBK:n edustajien, teknologien ja ekonomistien arvioinnit ehdotuksista. Ruokailun jälkeen annettiin puheenvuoro seminaarin lopputuloksen arviointiryhmälle. Paikalla olivat DDR:n rakennusministeriön kakkosmies, professori W. Gebhardt ja raportin esitteli BDA:n (paikallinen Safa) puheenjohtaja. Arviointiryhmässä oli heidän lisäkseen Rakennusakatemian ja rakennusministeriln edustajat, Dessaun kaupunginarkkitehti, asuinrakennuskombinaattien johtajat sekä seminaarin vetäjät.

Päivän päätteeksi julistettiin seminaarin tulokset:

–  Ensimmäiseksi toteutettavaksi valittiin WBK-Halle -työryhmän ehdotus, toiminnoiltaan hyvä ja kehityskelpoinen ehdotus, joka olisi toteutettavissa käytettävissä olevassa kahdessa vuodessa ja jossa otettiin tiukimmin huomioon raskaan ja jäykän rakennusteknologian rajoitukset. Mutta soimaan ei tämä ryhmä mielestäni elementtiä saanut.

Tuossa tavoitteessa onnistui seitsemästä ehdotuksesta neljä, kaikki n. 10 % lisäkustannuksella.

Inken ja Hinrich Baller panivat elementin soimaan täysin totutusta poikkeavalla tavalla. He ratkaisivat ongelman rationaalisesti 2-3 erilaisella elementillä normiratkaisun n. 30 elementin asemasta, mutta ei mielestäni juuri tähän paikkaan parhaiten sopivalla tavalla. 

Hollantilaisten Enrico ja Lucia Hartsuykerin yhdessä dresdeniläisen kehitysyksikön vetäjän Dr. Zumpfen ja nuorten paikallisten voimien kanssa tekemä ehdotus pani elementit soimaan uudenlaisilla asuntoplaaneilla sekä inhimillisellä ja urbaanilla kaupunkirakenteellisella otteella, ei niinkään arkkitehtuurin muodoilla ja suhteilla.

Jos Weber ryhmineen viritti muuten jäykän elementtijärjestelmän soimaan mielenkiintoista rakennusteknisiä innovaatioita sisältävällä ehdotuksella, joka perustui uudenlaisen keskeisen porrashuoneen ja joustoa tuovan viherhuoneen ideaan.

Meidän, ryhmistä pienimmän, ehdotus sai kiitosta taiteellisesta ekonomiastaan (jota jäi kaipaamaan muiden töiden kohdalla), selkeydestään ja toimintojen monipuolisuudesta sekä Bauhaus-perinteen jatkamisesta elementtejä käyttäen, lähes ilman poikkeamisia WBK-jarjes- telmästä.

Lopuksi tarina yhdestä ensimmäisen päivän tapahtumasta. Työsaliimme ilmestyi professori Bernd Grönwaldin saattamana hopeahiuksinen vieras, pian 80 v. täyttävä professori Leonid Pavlov Moskovasta. Bernd kertoi Pavlovin opiskelleen Bauhaus-koulua edeltäneessä Vhutemas-koulussa veljesten Alexander ja Victor Vasninin oppilaana.

Minulla oli Suomen tuliaisina Arkkitehti-lehden tuore numero (4-5/87). Ojensin sen Pavloville kertoen lehden tekijöistä, kolmesta viehättävästä naisesta, jotka näin valloittavat maailmaa.

Professori Pavlov innostui myös: Hän kertoi lehdessä esitellyn arkkitehti Ivan Leonidovin olleen parhaita ystäviään ja valitteli hänen sangen kovaa kohtaloaan. Kuvaus päättyi kertomukseen siitä, kun Pavlov ystävineen oli pystyttämässä Ivan Leonidoville suunnittelemaansa hautamuistomerkkiä: “Suureen suruumme  olimme ottaneet vähän vodkaa ja kuinka ollakaan, hautapaaden sileäksi hiottu aluskivi joutui maahan väärinpäin, niin kuin Leonidoville aina kävi.”

Kiitokseksi lehdestä Pavlov ojensi minulle valokuvan hautamuistomerkistä, kirjoitti siihen puhelinnumeronsa ja toivotti tervetulleeksi Moskovaan. Lupasin viedä Pavlovin terveiset noille tehokkaille naisille, jotka ovat nostaneet Arkkitehti-lehden kansainvälisesti arvostettujen arkkitehtuurijulkaisujen joukkoon.”

Lehtiartikkeli päättyy

---

Neuvottelupäivät Dresdenissä 1989

Syyskuussa 1989, niukasti ennen kaikkien yllätykseksi tapahtunutta Berliinin muurin murtumista järjestettiin Dresdenin teknillisessä yliopistossa tieteelliset neuvottelupäivät aiheesta ”Asuntoarkkitehtuurin laadun nostaminen kaupunkikehityksen keinoin”.

Olin paikalla yksin, koska Laapotti ja Valjakka olivat kiireisiä Suomessa. Kerroin esitelmässäni triomme Miljöö 2000 -hankkeesta. Se kartoitti ja koordinoi tuotekehitystä TEKES:in suuressa tutkimushankkeessa ”Teollinen talonrakennus” (1986-1991 / 16 osatutkimusta, budjetti 60 miljoonaa markkaa).  Miljöö 2000:n tavoitteena oli kehittää tavoitteellista kaupunkiympäristöä muodostavia rakennusratkaisuja. Toisaalta se loi ja osoitti kehittämiskohteita teknisille erillisselvityksille sekä sovelsi ja testasi ne koesuunnittelu- ja koerakennushankkeina.

Kirjoitan Miljöö 2000:sta oman artikkelin. Olen tehnyt hankkeesta englanninkielisen tiivistelmän ehdottaessani sitä inspiraatioksi EU:n New European Bauhaus -hankkeeseen.

Bauhaus-tiimin töiden kohtalo

Kuten kaikesta edellä kirjoittamastani voi päätellä, kaikki näytti hyvältä Suomen ja DDR:n TTT-yhteistyössä vielä 1980-luvun alkupuolella ja jopa puolivälissä. 

Korkeakoulujen kesken alkoi syntyä käytännön yhteistyötä jo vuoden 1979 seminaarin seurauksena. Se oli kuitenkin enimmäkseen teoreettisluontoista tutkimusprojektien valmistelua ja tutkijoiden tapaamista. 

Pyrimme eri tavoin saamaan Hannes Meyer -seminaarien tulokset osaksi Suomen ja DDR:n yhteistyötä. 

Kirjoitimme Suomen TTT–työryhmän, työministeriön, kauppa- ja teollisuusministeriön sekä Oy Partek Ab:n tuella raportin Erfurtin keskustan täydennysrakentamissuunnitelmista. Kuten mainitsinkin, esittelimme näitä suunnitelmia myös DDR:n asiantuntijoille Leipzigin vuoden 1984 syysmessujen yhteydessä.

Minulla on jo vuoden 1982 elokuussa päivätty ehdotus Suomen ja DDR:n yhteistyön tavoitteiksi rakentamisen teknologioiden ja tuotteiden yhteistyön tavoitteista.

Bauhaus-tiimiläinen Eero Valjakalla oli kontaktit Suomen tuolloiseen pääministeri Kalevi Sorsaan. Tiesimme etukäteen Sorsan syksyllä 1985 tapahtuvasta valtiovierailusta DDR:ään.

Lokakuussa 1984 lähetimme Sorsalle tiiviin muistion Suomen ja DDR:n rakennusalan yhteistyön taustasta, nykytilanteesta ja ehdotuksen toimenpiteiksi rakennusviennin laadun nostamiseksi suomalaisen teknologian ja arkkitehtuurin laadun tasolle. Viikkoa myöhemmin lähestyimme samassa asiassa Partek Oy:n johtajaa, ministeri Sakari T. Lehtoa ja maaliskuussa 1985 myös Finnairin pääjohtaja Gunnar Korhosta. Liitimme näihin Suomen ulkoministeriön tekemän muistion “Industrielles Bauen im Rahmen der Arbeitsgruppe Wissenschaft und Technik der gemischten Regierungskomission Finnland – DDR”.

Pääministeri Sorsan valtiovierailulla DDR:ään syyskuussa 1985 olivat mukana muun muassa ministeri Lehto ja pääjohtaja Korhonen. Seurueen virallisena jäsenenä oli Eero Valjakka, kuten seuraava kuva kertoo.

Valjakalla oli mukanaa syyskuulle 1985 päivätty kirjoituksemme DDR:n rakennusministeriölle, jossa pyysimme yhteisen koerakentamisen aloittamista välittömästi.

Muistaakseni Valjakka sai tilaisuuden esitellä Bauhaus-tiimin Erfurt-suunnitelmia DDR:n rakennusministeriössä varaministeri, professori W. Gebhardille. Tämä lupasi toimittaa asiamme DDR:n hallituksen tietoon ja kehotti meitä tekemään tarjouksen hotellihankkeen toteuttamiseksi ja rahoittamiseksi. Tämäkin on muistinvarainen, toiveikas olettamus, josta ei ole kirjallista näyttöä. Tulkintani perustuu minulla olevaan kymmenien sivujen kirjeenvaihtoon DDR:n rakennusakatemian kanssa.

Tarvittavaan koerakentamiseen ja sen valmisteluun ei kuitenkaan päästy.

Kiinnostus valmistelemme alustavia yhteistyösopimuksia DDR:n rakennusakatemian kanssa laimeni, mitä lähemmäs Saksojen yhdistymisen vuosi 1989 tuli. Etenkin DDR-osapuolet muuttuivat vähän vähältä haluttomammiksi..

Hyvin valmistelluilta yhteisiltä koerakennushankkeiltamme katosivat toteuttamisedellytykset kahdesta syystä. 

Ensimmäinen niistä olivat Eurooppaa mullistaneet tapahtumat eli Neuvostoliiton loppu ja Saksojen yhdistyminen. Jo niitä ennen oli nähtävissä, ettei DDR:ssä enää kyetty tekemään yhteistyön edellyttämiä päätöksiä. Poliittiset paineet järjestelmän muuttamiseksi olivat kasvaneet niin suuriksi, etteivät sikäläiset poliitikot uskaltaneet ottaa tämän tapaisen yhteistyön tuomia riskejä.

Toinen syy oli Suomea lähestynyt taloudellinen lama ja sen seurauksena aiemmin innolla mukana olleiden yritysten vetäytyminen kaikesta tällaisesta kehitystyöstä.

”Bauhausin historia on täynnä toiveita ja ihanteita”, sanotaan sadan arkkitehti-kommentoijan  kirjassa.  Näin kävi myös meidän Bauhaus-tiimillemme noin 40 vuotta sitten. Suunnitelmamme olivat pitkällä, mutta ne jäivät lopulta toteutumatta.

Olen silti vakaasti sitä mieltä, että arkkitehtuuri ja muotoilu voivat muuttaa yhteiskuntaa ja parantaa maailmaa – tai jopa tehdä maailmasta uudenlaisen.

Noiden aikojen taustaa sekä yleiskuvaa töistä ja tunnelmista välittävät nämä kirjoitukseni:

• Betonituote-lehti 3/1984: ”Teollinen rakentaminen vanhassa kulttuuriympäristössä”
• Tiili-lehti 2/1988: ”Kokemuksia Bauhausin syntysijoilta” 

Kokemukseni Bauhausista Saksojen yhdistymisen jälkeen

Nyt menen aikaan, jolloin tein Eero Valjakan ja Jaakko Laapotin kanssa töitä Suomen päässä – mutta omat työni yhdistyneessä Saksassa ja Bauhaus-kaupunki Dessaussa jatkuivat.

Vuonna 1993 voitimme yhdessä nuoren a.men -arkkitehtiryhmän (Tommi Grönlund, Tero Halme, Iiro Mikkola, Petteri Nisunen ja Jaakob Solla) kanssa Saksan rakennusministeriön järjestämän kaksivaiheisen, kansainvälisen asuntorakentamisen ExWoSt Dessau-Nord kehitys- ja tarjouskilpailun. Kirjoitan siitä tarkemmin omassa artikkelissaan.

Ollakseni aidosti mukana kilpailun toteutusprosessissa muutin vuonna 1993 yli kahdeksi vuodeksi Dessaun Kaupunkiin ja liityin Sachsen-Anhalt-osavaltion Arkkitehtikamariin. 

Pääsin seuraamaan Saksojen yhdistymisen jälkeisiä aikoja lähietäisyydeltä.  Yhdistymisprosessi hoidettiin huonosti. Ehkä eniten idän ”osseja” katkeroitti se, että hallinnon johtovirat miehitettiin lännen ”wesseillä”, vieläpä merkittävästi paremmalla palkalla kuin heille olisi maksettu. Yhdistymisen tueksi annettuja runsaita summia käytettiin väärin, hallinnon korkeimpia tasoja myöten.  Lehdet olivat täynnä tähän liittyviä ”tositarinoita”. Ne johtivat vain ilmapiiriä pahentaviin jatkuviin oikeudenkäynteihin. 

Saksojen yhdistymisen ongelmat ovat heijastuneet myös Bauhausiin. Esimerkiksi paikallisen hallinnon ja Bauhausin johdon välillä on ollut kitkaa. 

Dessaun Bauhausissa työskennellyt professori Harald Kegler kirjoittaa osuvasti ARK 4/2019 -lehdessä: 

”Yhteiskunnastamme puuttuu ennen muuta – vielä 30 vuotta Saksojen yhdistymisen jälkeen – kunnon Bauhaus-keskustelu ….. 

Bauhaus oli utopioiden instituutio, joka kehottaa meitä löytämään uusia yhteiskunnallisia ajattelutapoja…..

Satavuotisjuhlavuosi olisi voinut ja sen olisi pitänyt huipentua suureen maailmankongressiin, jossa olisi pohdittu modernismiä kokonaisuudessaan kaikkine ristiriitaisuuksineen.”

Uusi eurooppalainen Bauhaus 

Bauhaus-mestari László Moholy-Nagy vaati 1920-luvulla uutta Bauhausia. Yli 20 vuotta myöhemmin vaatimuksen toisti arkkitehti, professori Hubert Hoffmann. Hän sai Dessaun kaupunkisuunnittelun vastuulleen vuonna 1945, heti toisen maailmansodan loputtua. Hoffmann vaati Bauhausin toiminnalle uutta suuntaa, jolloin kohteena olisi koko ympäristömme. Valitettavasti Hoffmann joutui pakenemaan DDR:stä vuonna 1949 sen kiristyneen politiikan takia.

Bauhausin satavuotisjuhla johti vuonna 2020 kiinnostavaan hankkeeseen: Euroopan komissio kutsui muotoilemaan uutta Bauhausia.

Kyseessä on Euroopan unionin (tätä kirjoittaessa) edelleen jatkuva hanke, joka hakee kestäviä ja esteettisiä ratkaisuja jokapäiväisiin haasteisiin. Se pyrkii kaatamaan raja-aitoja kestävän kehityksen, tieteen, teknologian, taiteen, kulttuurin ja sosiaalisen osallisuuden välillä.

Tarkoituksena on tuoda EU:n vihreän kehityksen ohjelma lähemmäs kansalaisia. Keskeisiä arvoja ovat kestävyys, osallistavuus ja taloudellisuus. 

Panu Savolainen kirjoitti Arkkitehtiuutisissa heinäkuussa 2022: 

Uusi eurooppalainen Bauhaus on lattea versio radikaalista edeltäjästään. Uuden eurooppalaisen Bauhausin suunta on oikea, mutta on hyvä pysähtyä pohtimaan, onko se riittävän radikaali. Kritiikki on kohdistunut sisältöön sekä ylhäältä alas johdettuun malliin.

Yhdyn tähän arvioon. Uusi eurooppalainen Bauhaus on kytketty niin kiinteästi EU-byrokratiaan, ettei se nykyisellään kykene antamaan eväitä tämän päivän ongelmiin.

Vuoden 2022 helmikuussa alkanut Venäjän hyökkäys Ukrainaan johtaa ennennäkemättömään määrään eurooppalaisten kaupunkien ja rakennusten tuhoa ja raunioita. Niiden kunnostaminen ja henkiin herättäminen tulisi mielestäni olla uuden eurooppalaisen Bauhausin kiireisin tehtävä.

Viime maailmansodan tuhoja ei juuri missään onnistuttu eheyttämään niin, että ihmisten elinympäristö olisi samalla merkittävästi parantunut. Onneksi hyviäkin esimerkkejä on. Olin itsekin 1950-luvun alussa Saksan Freiburgissa arkkitehtiopiskelijana piirtämässä keskiaikaisen kaupunkirakenteen palautukseen liittyviä tehtäviä.

Nostaisin Uuden eurooppalaisen Bauhausin ohella esiin kolme asiakirjaa:

1. Maailman talousfoorumissa Davosissa vuonna 2018 syntynyt julistus Kohti korkealaatuista eurooppalaista rakennuskulttuuria. Se listaa ympäristöömme vaikuttavia asioita: talous- ja rahoituskriisin pitkäkestoiset vaikutukset, neljäs teollinen vallankumous, kaupungistumisen kiihtyminen, syrjäisten alueiden taantuminen muuttoliike, yhteiskunnallinen muutos, kasvava epätasa- arvoisuus sekä ilmastonmuutos ja muut ympäristöongelmat.
   
   Julistuksen mukaan korkealaatuisella rakennetulla ympäristöllä on ratkaiseva merkitys sellaisen kestävän yhteiskunnan luomisessa, jonka ominaispiirteitä ovat hyvä elämänlaatu, kulttuurien monimuotoisuus, yksilöiden ja yhteisöjen hyvinvointi, sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja yhteenkuuluvuus sekä talouden tehokkuus.

2. Jo vuonna 1990 juuri yhdistyneen Saksan arkkitehtiliitto BDA pohti näitä samoja asioita. Perusteellisesti valmistellussa kannanotossa “Dessauer Erklärung – Auf dem Wege zu einer demokratischen Baukultur” (Dessaun julistus – matkalla demokraattiseen rakentamiskulttuuriin) pohdittin muun muassa  Bauhausin kohtaloa ja ehdotettiin monia toimia. Kannanotto ikäänkuin ennakoi 28 vuotta myöhemmin esiin nousseita teemoja.

3. Suomen arkkitehtuuripoliittinen ohjelma vuosille 2022-2035 Kohti kestävää arkkitehtuuria käsittelee jälleen samoja teemoja näyttävästi, kaunein sanankääntein ja hyvin tavoittein.

Kaikkien vastaavien ehdotusten suhteen käy vain valitettavasti niin, että ne unohdetaan heti lukemisen jälkeen käytännön toimia ohjatessa!

Ongelma näissä kaikissa – kuten Uudessa eurooppalaisessa Bauhausissa – on konkretian puute.

Emme tarvitse enempää selvityksiä tai toiveiden ja tavoitteiden luettelointia. Tarvitsemme uudella tavalla ohjattua ja toteutettua yhdyskuntarakennetta ja sen vaatimaa rakentamista. Lopulta ei ole kysymys vain rakennusteknologian kehittämisestä, vaan paljon suuremmasta ja tärkeämmästä asiasta.

Bauhausin perinnöstä

Haluan lopettaa Bauhaus-analyysini käsitteeseen, jonka Juhani Pallasmaa nosti esiin jo 1990-luvun alussa: ”Tarvitsemme uuden ekologisen elämäntavan, joka osaltaan vaikuttaa niin, että arkkitehtuurin tavoitteeksi tulee välttämättömyyden etiikka!”

Mitä sitten on välttämättömyyden etiikka Bauhausissa?

Sitä ei ole mielestäni ole Gropiuksen Bauhausin alkuaikojen ”taide ja käsityö” sekä “taide ja tekniikka”. Ei myöskään se, että Bauhaus tuolloin luopui romanttisesta kokonaistaideteoksen utopiasta ja päätyi ”tulevaisuuden käytännön työn Bauhaus-tyyliin”. Tämän ajanjaksonhan Oskar Schlemmer tiivisti kriittisesti näin: ”asumiskoneita tulevaisuuskatedraarien sijaan”.

Välttämättömyyden etiikka ei mielestäni sisälly myöskään Mies van der Rohen pyrkimyksiin kohti yksilöllistä arkkitehtuuria.  Miesin ideaaleja kuvastivat hänen muotoilunsa ”materiaalien takana on järjestyksen henki, kauneus on totuuden loistoa, rakennustaide on henkisten ratkaisujen tilallinen toteutus”. Myönnän kuitenkin, että paljolti Mies van der Roheen yhdistetty ajatus ”Less is more” eli ”Vähemmän on enemmän” sisältää ituja välttämättömyyden etiikan suuntaan.

Alkuperäisen Bauhausin johtajista Hannes Meyer pääsee mielestäni lähimmäs välttämättömyyden etiikkaa. Hän sanoo vuoden 1929 manifestissaan ”bauhaus und gesellschaft” näin (käännös minun):

”Kaikki elämää tukeva muotoilu on yhteiskunnan ilmentymä. Bauhaus on muotoilukoulu, joten se ei ilmennä niinkään taiteellisuutta vaan sosiaalisuutta. Bauhausin tehtävä on luoda kansalle – kansan yhteisölle – ja kehittää kansan kouluja, kansan asuntoja ja kansan huonekaluja. Bauhaus-työn lopullinen tavoite on elämää muodostavien voimien yhdistäminen niin, että yhteiskunnistamme tulee harmonisia kokonaisuuksia – ”Volksbedarf statt Luxusbedarf!  Elämä on organisoitava siten, että elämästä itsestään tulee taideteos!”.

Tämän jatkoksi kuuluu mielestäni lainaus arkkitehti Frei Ottolta 1990-luvulta:

”Vain silloin, kun luonnonlakeja kunnioitetaan oikein ja ne otetaan suunnittelun perustaksi, kaupunki- ja yhdyskuntarakenne ja sitä muodostava rakentaminen voivat olla aitoja ja onnistuneita!”.

Tällöin lähestytään sitä, mitä välttämättömyyden etiikka mielestäni tarkoittaa. Tähän tavoitteeseen on myös Bauhausin henki aina parhaimmillaan pyrkinyt.

Jos mukana on ilman asianmukaista lupaa julkaistuja kuvia, pyydämme ottamaan yhteyttä sähköpostitse. Kuvat poistetaan tarvittaessa.